mummi ja lapset

Tänään meillä oli vauhdikkaista vauhdikkain päivä. Mummi tuli apuun. Futisturnauksen saldo oli hienosti kolme voittoa ja yksi tappio, tyttärellä omasta pelistään voitto. Saldo päivästä oli kuitenkin hyväntuulinen joukko vastaanottamassa meitä kotona, kun tulimme mieheni kanssa syntymäpäiväjuhlilta kotiin. Saldoa on myös yhteinen tavallinen päivä. Päivä jolloin normaalit touhut pyörivät ja isovanhempi on läsnä, menossa mukana. Se on saldo josta olen itse aikanani jäänyt paitsi nyt osaankin aina ilahtua ja tyytyväisenä ajatella, että lapseni saavat jotain sellaista jota ei saada hetkuloissa ja vetkuloissa. Sitä saadaan, kun eletään yhdessä tavallista elämää. Yhteistä elämänkokemusta ei voi rahalla saada sen saa vain elämällä. Kiitos Mummi tästä päivästä, (jos luet tämän) <3

pieni, pieni maailma

Olimme alkuviikon Tallinnassa. Meillä oli aivan valataisan hauska matka kaikkineen. Ihania ja hauskoja sattumuksia. Näin loppuviikosta tuntuu, että miten tämä viikko on voinutkin olla näin pitkä. Nyt en tarkoita kestollisesti vaan tapahtumarikkaudeltaan.

Tänä facebook aikakautena aina yllätyn kuinka tavattoman pieni on maailma. Tutustuimme uusiin ihmisiin maanantaina. Emme olleet esitelleet seurueessamme kuin etunimet. Viro on kuitenkin aivan käsittämättömän pieni maa ja vielä pienemmät ovat jonkun harrastuspiirin jäsenmäärä. Ystävissäni sattuu olemaan virolaisia leijasurffaajia ja tsadäm, klik, klik ja johan minullakin oli posti odottamassa. Uusi ihminen oli törmännyt sattumalta minuun omien kaverien kavereissa. Small is world. Alan uskoa vahvasti siihen, että jokainen ihminen linkittyy toiseensa kuuden ihmisen kautta. Tällä kertaa tarvittiin vain yksi ja taas on uusi tuttu Pärnun rannalla.

ylpeyden aihe

Olen nyt jättänyt taakseni samsung-aikakauden vain parin kuukauden jälkeen ja palannut takaisin Nokiaan. Yritän nyt tuunata ja ladata kaikkia tarvitsemia asioitani puhelimeeni, jotta puhelin on kätevä ja toimintakykyinen ts. iskuvalmiudessa tilanteessa kuin tilanteessa.

Minulle tärkeä toiminto on spotify, olen nyt pari tuntia ladata sitä puhelimeeni. Puhelintani ei löydy listasta, joka tukee spotifyn asentamista. Kyllä se tukee, pakkohan sen on. Oikeasti, minulle se spotify on vieläpä kaiken muun hyväksi kuulunut kauppaan. Jotenkin tiedän, että sen on oltava mahdollista. Minä en vain osaa enkä löydä.

Olen niin ylpeydeksi koko Nokia Suomelle!

pyyhe

Hikinen salitreeni takana, kello tikittää ja töihin on kiire. Vielä nopeasti sitä ennen suihkuun....pyyhe kotona. Kun kuivaa itsensä kertakäyttöisiin pefletteihin voi olla vakuuttunut, että on elänyt elämässään monta hienompaakin hetkeä.

39 vuotta

Olen aina pitänyt vanhenemisesta. Minusta iän myötä minun elämäntaitoni on jos ei nyt jalostunut niin ainakin syventynyt. Jokaisessa ikävaiheessa on ollut aina mukavia asioita elettävänä. En ole varsinaisesti odottanut tulevia vuosia mutta, kun ne ovat käsillä olen aina nauttinut niistä. Minulla ei oikeasti ole ollut kolmenkympin kriisiä. ja nyt orastava neljäkymppinenkään ei saa minulle ylimääräisiä värähtelyjä aikaan.

Ystäväni ovat olleet vakuuttuneita, että minulta a) jotenkin puuttuu aivojärjestelmästäni tai geeneistäni asia nimeltä ikäkriisi b) se iskee minuun kaikkien menetettyjen vuosien voimalla jossakin kohtaa niin, että maa vavahtelee jalkojeni alla tai c) en ole uskaltanut vain kohdata ikäkriisiä.

Itse lisään vaihtoehdon d) olen vain tyytyväinen tähän ikään. Ajatellessani itseäni, kun täytin 38 vuotta en ollut edes varma säilyisinkö hengissä sairaudesta saati sitten, että pysysisin toimintakykyisenä. Olen nyt kahdella jalalla, urheileva, terve, elinvoimainen nainen. Kiitollisuus elämänlahjasta, siitä että olen, on niin syvässä, että käsillä olevat vuodet ovat minulle vain lahjaa.

Vanhenen, kroppani ei ole sama kuin nuorena, iho on erilainen ja silmäkulmiin on ilmestynyt juonteita.
Kuinka kohtaan asioita, prosessoin niitä ja elän puolisona, äitinä, ystävänä on kuitenkin toista kuin se oli nuorena. Kirkasotsaisuus on vaihtunut syvempään ymmärrykseen, mutta ripaus sinisilmäisyyttäkin on vielä tallella.

Mietin, että nyt elän elämäni ihania hetkiä. Lapset eivät ole enää pikkulapsivaiheessa (jota joskun ikävöin, niin että sattuu). Minulle jää nyt ehjät yöunet ja voin lähteä lenkille ilman, että siihen tulee lastenvahteja avuksi. Lapset ovat kuitenkin kasvamisestaan huolimatta iässä, että haluavat tehdä asioita kanssamme. Minä olen lapsilleni yhä edelleen se, jolle lähtee ensimmäinen puhelu, kun jotain todella ilahduttavaa tai surullista on sattunut. Minä saan olla lähellä, pitää sylissä ja paijata. Silti he toimivat, valmistavat ja tekevät asioita jo itsenäisesti, omalla tavallaan ja saan ylpeästi katsoa sivusta ja nähdä levollisesti kuinka he pärjäävät.

Miehen kanssa on löydetty hyvä tapa elää yhdessä, toinen toisiinsa sitoutuen, toinen toisensa tuntien. Se, että me olemme tiimi, pari, joka elää elämää, kaikkia sen hetkiä yhdessä on meille täydellisen selvää.

Vanhemmat ovat hyväkuntoisia ja heitä ei tarvitse vielä hoitaa.

Ammatillisesti tiedän omia kehityshaasteita mutta tiedän myös vahvuuteni. Pidän työstäni ja tunnen myös osaavani sen. Välillä olen ja rohkenen olla, vain kysyjän, yhdessä ihmettelijän paikalla.

Fyysisesti olen vahva ja elinvoimainen.

En ole kriisissä, olen vain tyytyväinen 39-vuotias.

Tänään aamulla uutisotsikoita selatessani sain selkeää faktaa sanojeni tueksi. Tutkimus, joka paljastaa, että joku muukin kuin minä tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa 39-vuotiaana.

Tämän biisin myötä iloa viikonloppuun, juuri sen ikäisenä kuin olet!
Vielä korvissa kuuluu "rock`n roll"....

terveisin Miret

8 sekunnin ensivaikutelma

Sanotaan, että ensivaikutelma on se, jonka korjaamiseen menee loppuelämä.
Olimme ystäväni Selenan kanssa Pärnussa viikonlopun ja leikimme ravintolassa leikkiä, jossa veikataan ihmisistä milloin mitäkin. Näin Lontoon olympialaisten kunniaksi leikimme, että mitä olympialajia kyseinen ihminen harrastaisi.
Sisään asteli mieskaksikko, josta me kumpikin sanoimme heti, että toinen heistä on erittäin mukavan näköinen ihminen. Siis mukava, ei komea tai viehättävä vaan luonteeltaan todella mukava. Kaverinsa sai sen sijaan lyhyen esiinmarssin aikana meidät kummatkin ajattelemaan, että hän on jostain syystä puolestaan taas nuija.

Vielä mukavuus ja nuijamaisuus eivät ole elleet olympialajeja mutta heistä vain nuo äskeiset asiat suorastaan puskivat ulos, että ne oli pakko sanottaa ensin. Tämän mukavan miehen lajiksi minä veikkasin heti hiihtoa. Siitä sain hiukan kuulla jälkikäteen, koska hiihtohan ei ihan perinteisesti vielä ole kesälajien joukossa. mutta kesä tai ei, hiihtäjä. Nuijan laji oli hiukan haastava mutta päädyimme kuitenkin siihen, että hän on moukarin mittamies tai vaihtoehtoisesti dopingtestaaja.

Tuskin olimme ehtineet lajikuvauksessa loppuun, kun he juuri rantautuivat meidän pöytäämme. Ilta kului kuitenkin rattoisasti jutustellen niitä ja näitä.

Teimme lähtöä ravintolasta kotiin ja toivotimme Selenan kanssa hyvää illan jatkoa jne. Miehet olivat silminnähden pettyneitä yhteisen illan päättymiseen vaikka olimme tehneet HYVIN selväksi, että me olemme rouvahenkilöitä ja piste kaikkiin asioihin ja kaikella tapaa on juuri sanan rouva jälkeen. Pettymyksestään huolimatta mukava mies oli kohtelias ja sivistynyt, kiitti illasta ja toivotteli hyvää yötä. Mutta mitä tekee nuija, hän oli kuin pikku lapsi joka polki jalkaansa ja pyyteli jatkoille.
Ei, ei, ei, me emme tule. Selena kohteliaasti sanoi, että oli mukava tavata johon nuija sanoi tomerasti: EIKÄ OLLUT!

No niin illan aikana käydyt keskustelut ja illan viimeiset sanat osoittivat, että ensivaikutelma on usein se oikea. Niin tai ei aivan, mukava oli mukava mutta nuija ei ollut nuija, vaan TOSINUIJA!

terveisin Miret

p.s. mukavan miehen laji oli kuin olikin hiihto. Nuijan lajia ei haluttu edes selvittää tai jos joku sopisi kuvaan niin se olisi joku ilmavaivoihin tai kainalopieruihin liittyvä.

Hyvän tuulen tuojat

Kuuntelen aamuisin radio Aallon Dynastiaa, koska se vaan on niin hyvä. Kaikella tapaa hyvän mielen tuoja. Rakastan sitä nokkelaa sanailua, kun joku syöttää pallon niin voi olla varma, että saa takaisin vastapallon.
Muistan aikanaan jo kuinka Vehviläinen ilahdutti Novalla ja eräänä aamuna hän sanoi, että XX% ihmisistä ei saa nuolaistua omaa kyynärpäätään. Juttu jatkui moniin muihin aiheisiin. Niin kuin nytkin minun juttuni palaa takaisin siihen mikä tuottaa iloa.

Minusta huumori on parasta silloin, kun siinä on fiksuuden, nokkeluuden ja itseironian kombinaatio. Loistava taito kertoa tarinoita on vain harvoilla ja se kenellä on he ovat siinä omaa luokkaansa.

 Haluan mukavaa keveyttä aamuihini. Haluan kuulla ajankohtaisia asioita mukavan huumorin höystämänä. Työni on mitä suuremmissa määrin syvällistä ja pohdiskelevaa ja varmasti juuri siksi myös haluan vastapainoksi jotakin kevyttä ja hetken ilmiöissä hetkellisesti kiinni olevaa.
Valteen kommentit ovat ihania ja hänen äänenpainonsa on aivan omansa, voin mielessäni nähdä silmän pyöräytykset ja jopa ilmeet, sillä niin hyvin hän pystyy sanallisesti tuomaan fiiliksensä esiin.
Huumori on monessa kohtaa selviytymiskeino noloista tilanteista, epäonnistumisista ja raskaista hetkistä mutta se on puhtaasti vailla mitään tavoitetta vain ihana osa ihmisen elämää.

Terveisin Miret

p.s. Vehviläinen jatkoi myöhemmin, että myös xx% ihmisistä kokeili heti saako itse nuolaistua omaa kyynärpäätään....niin kuin ehkä sinäkin juuri teit. Minut hän sai silloin kiinni yrittämästä temppua liikennevaloissa. Kyllä, minä kuuluin siihen joukkoon, että en saa nuolaistua ja heti kokeilen. Iloista päivää sinulle!

just, just

Olen tehnyt ison työn, uurastanut hikisesti kuntoiluprojektissani. Vaikka minusta on iso määrä jo hävinnyt niin "kukaan" ei ole huomannut sitä, ainakin mitä on uskominen ihmisten kommentteihin. On tietysti selvää, että harva sanoo, että sinäpä olen hoikistunut, kun se saattaa sisältää metaviestin: olit hoikistumisen tarpeessakin.

Kun olin hoikka niin naiset eivät kommentoineet ulkonäköäni tai pukeutumistani millään tavalla. Pyöristyttyäni useat ihmiset alkoivat antaa runsaasti positiivista palautetta. Mietin, että mikä ihme siinä on? Olinko pyöreämpänä enemmän sen kehun tarpeessa? Onko pyöreää helpompi vain kehua?
En tiedä.
Nyt kuitenkin olen hivenen hoikistunut ja vaikka matkaa vielä on niin luulisi oikeasti, että ne 12cm vyötäröstä ja lantiolta kadonnutta senttiä näkyisi jo ulospäinkin. Ystäväni ja rakkaat työtoverini sanoisivat kyllä jos huomaisivat.
Mutta ei ole huomattu. Mieheni ja vanhempani ovat kyllä huomanneet. Niin ja rakas Selena....
Joka innostuneesti minut nähdessään sanoi "hyvä ihme, sun varpaat ovat laihtuneet".

Niin monta kk hikistä treeniä, pitäähän se jossain näkyä...edes sitten niissä varpaissa.
Nyt en vain muista mihin sairauteen varpaiden hoikistumisella saattaisi olla ennaltaehkäisevä vaikutus, täytyykin seuraavalla kerralla kysyä, kun lääkärin tapaan :D

the end

Erään ystäväni Facebook status oli tänään "Kaikki päättyy hyvin. Jos ei pääty hyvin, ei se ole vielä päättynyt."

Valtaisan hieno ajatus. Itseäni on vaikeissa tilanteissa johtanut aina ajatus, että tämän hetken merkitys avautuu minulle vielä myöhemmin. Kulkiessani pimeimmissä hetkissä, joiden mielekkyyttä ja tarkoitusta en ymmärrä ja pystyn sitä hetkeä vain vaivoin edes sietämään minua helpottaa ajatus siitä, että näen vain pienen luvun tästä kirjasta. En ole edes ajatllut että se kirja aina päättyisi edes hyvin, mutta joskus, edes kappaleen enemmän ymmärrän paremmin sen hetken merkittävyyden.

Jälkikäteen ajatellen olen niissä hetkissä kasvanut ihmisenä, löytänyt itsestäni voimavaroja joita en olisi kuvitellutkaan omaavani, olen saattanut tyriä ja silti jälkikäteen uskon omaavani parempia valmiuksia uusien tilanteiden ratkaisemiseksi kuin ennen sitä.  

Tunnustelen mielessäni vielä tuota inspiroivaa ajatusta " Kaikki päättyy hyvin. Jos ei pääty hyvin, ei se ole vielä päättynyt. "
Jos ajattelen vaikeita paikkojani nyt niin voinkin todeta, oli aivan liian aikaista sanoa, että ne eivät päättyneet hyvin mutta opin niistä. Kuinka hieno uusi ulottuvuus tarinoihin tulee kun ajattelen, että eivät ne olleetkaan päättyneet. Niiden päättyminen olikin kauempana kuin ajattelin, irtonaisena itse tilanteesta mutta silti kiinteänäosana elämän polkua.

Elän hyvää elämää, josta osaan olla todella kiitollinen. Minulla on hyvä, elämäni mies, minulla on ihanat, rakkaista rakkaimmat lapset, hyviä ystäviä, koti, työ ja terveys, Jos pyytäisin enemmän olisin ahne.

Olematta äitelä amerikkalainen kirja jossa lopussa perhe kävelee kohti auringonlaskua kultainen noutaja kintereillään ja mielessään voi kuvitella kuinka elokuvaversiossa tuosta kirjasta olisi soinut sinfoniat taustalla. Sanon nyt uuden ajatuksen siivittämänä, että minun elämäni on kuin kirjapino jossa on eripaksuisia, eri sävyisiä novelleja ja romaaneja. Kaikki ne ovat osa minun elämäni kirjastoa, jossa kaikki tarinat ovat loppujen lopuksi päättyneet hyvin, erilailla kuin kirjan alkusivuilta olisi voinut ajatella, mutta hyvin.
Voin nöyrin mutta levollisin mielin todeta, että olen onnekas, minulla on hyvä elämä.

Käärme

Jos jotain en ymmärrä niin se on käärmettä lemmikkinä. Minä välttelen niiden näkemistä missään olosuhteissa saati että ottaisein sellaisen lemmikiksi. Vielä karmaisevammalta ajatus tuntuu, kun ajattelen, että toiset pitävät niitä vapaina omassa asunnossaan. Aina silloin tällöin saa lehdestä lukea, että taas oli joltakin lähtenyt käärme karkuteille.
 Olisipa kiva saada sellainen "mainosposti" luukusta. Anteeksi mutta meidän "niilo" kuristajakäärme on kadonnut, Niilo on kiltti mutta vikkelä. Omistaja kaipailee.

Mietin omakotiasumisen(toisinaan niitä todella täytyy miettiä) iloja, yksi minun mielestä kärkisijoille asettuva plussatekijä on ehdottomasti tämä käärmejuttu. Ei tule muiden taloyhtiön asukkaiden käärmeet meille. Tämä on niin suuri ilouutinen varmasti myös talven lumituiskussa, kun mieheni tuuppaa tuhatkiloista lumikolaa jo kolmatta viikkoa kinoksen yli. Hänkin ihan varmasti mielessään puntaroi tätä käärmejuttua ja voi vain mielessään, otsa hiessä tuumailla, että kyllä omakotitalossa on mukava asua!

Miret

p.s huomaan itsekin, että saatoin tehdä PIENEN yleistyksen, että käärmeitä olisi lähes kaikilla ihmisillä paitsi minulla.

coconut ja syksy!

Vaikka olen syksyihminen en meinaa kestää kuitenkaan kesän loppumista. Minusta ne vuodenajat tulevat ihan väärinpäin. Ensin kuuluisi tulla syksy ja vasta sen jälkeen kesä, jotta syksyllä olisi jotain odotettavaa. Kesän jälkeen leuto kevät ja sitten parin viikon kirpeä talvi, että saadaan valkeat joulut yms.

Ostin viikonloppuna kookoksen. Jo pelkkä ostaminen vei minut välittömästi kesäisiin tunnelmiin. En nyt oikeasti puhu kookospähkinän päällä olevista piikkimäisistä karvoista vaan sitä tuoksusta ja tuoksun myötä tulevasta tunnelmakuvasta.

Levittäessäni kesällä aurinkorasvaa, olen välittömästi oman elämäni miss hawaiian tropic, sillä ainoa oikea aurinkorasva pitää sisältää kookoksen tuoksua. öljy olisi se aidoin, mutta Pärnun hiekka lentää useimmiten niin, että olen katsonut parhaimmaksi unohtaa öljyn, sillä en halua myöskään näyttää leivitetyltä wienerleikkeeltä. Rasvaus kotona jotta merenrannassa saan vain nauttia kookoksen tuoksuisesta auringosta ;)

Tänään siis oli kookoksen aika. Pieni karheus kurkussa ja vilunsekainen olo eivät ehkä olleet parhaat seuralaiseni saattamaan minut kesäisiin tuokiokuviin(mielikuvissani olin kolmiobikineissäni kullan ruskeaksi paahtuneena tuskaisen kuumalla rannalla). Tyttäreni pyysi saada rikkoa kookoksen ja seuraavassa hetkessä hän kävi ulkona jysäyttämässä kookoksen asfalttiin (mielikuvissani baarimikko napauttaa minulle kookoksen auki ja laittaa siihen pienen pillin ja aurinkovarjon).

Kookos räjähti osiin ja nyt niitä pieniä puisevia palasia syödessäni totean vain, että niin pitkä matka on kesään, niin pitkä. Todellisuudessa ja mielikuvissa.

taidan heittää loput kompostiin ja lähteä keittämään mummin viinimarjamehua. Elämän tosiasia on käsillä. Nyt todella on syksy. Ei edes loppukesä, vain syksy.

pipo

Syksy on tullut. Sen tuntee luissa ja ytimessä mutta ihan kohta myös päässä, kaulassa ja sormissa. Olen aloittanut syksyyn varustautumisen. Olen ostanut mustaa ulkoiluasuani piristämään ihanan turkoosin tuubihuivin ja nyt etsin pipoa, joka olisi trikookangasta ja ehdottomasti sen tulisi olla turkoosisävytteinen. Sain facebookin kautta mainoksen yhdestä firmasta ja klikkailin itseni sivuille. Juuri sellainen pipo kuin halusin löytyi. Nähdessäni kuitenkin pipon nimen, VALAS, alkoi minusta tuntua siltä, että ei se sittenkään taida olla etsimäni.
Toinen löytämäni pipo ei sekään tuntunut hyvältä, kun juuri olin lukenut koulun täitiedotteen. Sen nimi, kun sattui olemaan ÖTÖKKÄ.

Nyt siis pipo löytyi mutta nimi esti minua tekemästä ostopäätöksen. Noista kummastakin haluan pysyä mahdollisimman kaukana. Ötökästä päässä ja valaasta olomuodossani. Etsintä jatkuu...

seniorisankarit

 En ole tekemässä tästä mitään liikuntablogia tai yhden asian vouhotustuumailuja. Sanon tämän siksi, että jos teistä lukijoista on joku muukin kaltaiseni, joka vaihtaa välittömästi toiselle taajuudelle, kun jutut ja tekstit muuttuvat omiksi "kääntymisen ja uuden elämän" kertomuksille. Silläkin uhalla aion nyt kertoa uusista idoleistani. Aloitin viikon aamuvarhaisen jumpalla. Joukossa oli mielestäni hämmästyttävän paljon senioreita, olinhan ilmoittautunut syvävenyttelyyn. Ilmeisesti meidän pikkukylästämme ihmiset säntäävät kiireen vilkaa työmatkaruuhkaan eivätkä ketkään muut kuin minä ja seniorit ehdi venyttelemään kissojen lailla uuteen viikkoon.

Ryhmäläiset toivottivat minut uuden kävijän tervetulleeksi porukkaan ja siitähän se meno sitten lähtikin. Ajattelin jossakin kohtaa tehtyäni ensin kymmeniä jalkakyykkyjä, vatsalihaksia, ähellettyä jos missäkin asennoissa painojen kanssa ja steppailtuani laudalla, että tällaisessa syvävenyttelyssä en olekaan aiemmin käynyt :)

Hiki virtasi ja tiukalle otti, silmäkulmastani näin kuinka ympärilläni olevat seniorit pistivät menemään ja eräs vaarikin nosti peukun pystyyn tsempin merkiksi. Tsempiksi minulle, upeaa, pinnistämiseni ilmeisesti näytti siltä, että pieni kannustus oli paikallaan.

Tunti loppui ja ryhmäni katosi pukuhuoneeseen, notkeina ja elinvoimaisina. Niin minäkin sisäissesti Madonnana ja ulkoisesti suurin pudottaja kisan alkumetreillä kahlaava tyttönen. Olin kuitenkin aivan haltioitunut ja  seniorit olivat asettaneet minulle tavoitteen. Tuohon tulee pyrkiä, seniorina samanlaisessa kunnossa. Aivan upeaa, he ovat minun sankareitani!

Lähtiessäni suihkun kautta kohti työpaikkaani tunsin oloni huikaisevan hyväksi. Ihana alku viikkoon, päätin ilmoittaa itseni heti uudestaan seuraavaan maanantaihin. Katsoin viikko-ohjelmaa ja huomasin ilmoittaneeni itseni syvävenyttelyn sijasta seniorijumppaan. Näin juuri. Minun uusi harrastukseni, näin 39vuotiaana, seniorijumppa!

All inclusive

Hei tervetuloa palvelutalooni, jossa on kaikenkattava majoitus-, catering- ja kuljetuspalvelu kaikkina juuri sinulle ja sinun tarpeillesi sopivassa muodossa. majatalon emäntä hoitaa kätevästi pyykit, ruuat, kaverisynttärilahjat, unohtuneet koulukirjat, viikko- ja suursiivoukset käden käänteessä. Hän myös toimii logistiikkapäällikkönä, joka näppärästi vie mennessäs ja tuo tullessas asenteella ei koskaan ajele päämäärättömästi vaan hoitaa kymmenien asioiden listaa suvereenisti. Jokaiselle lempiruokaa, tarpeeksi mutta kaikki ikäkauteen liittyvät asiat huomioiden tv:n katseluaikaa ja nintendopelejä. Tätä ja kaikkea mitä mieleesi juolahtaa palveluita on vuosien kokemuksella tarjoillut kotimajoitus Miret.

Kesän kynnyksellä palvelutaloni meni lomatauolle.
Oivalsin, että meidän perheessämme asuu pikkuhiljaa kohti nuoruutta kulkevia lapsia ja vahvasti jo aikuisuuden puolella oleva mies. Olemme kesän ajan harjoitelleet pikkuhiljaa siirtymistä yhteisten tehtävien hoitamiseen. En usko, että olen kovinkaan kohtuuton jos vaadin, että 10- ja 12- vuotiaat saisivat vietyä pyyhkeensä paikoilleen, likaiset vaatteensa pyykkiin, koulurepun omaan huoneeseen, petaamaan (ihan miten päin vain) sänkynsä. En myöskään usko, että lapsuuden polkua lyhennetään julmasti jos liitän tähän jopa astianpesukoneen tyhjentämisen, roskien viemisen ja koiran ulkoiluttamisen.

Pyysin myös lapsiani tekemään listan tavallisista arkiruuista, joista he pitävät ja haluaisivat syödä. kaksi tuli helpolla mutta jo kolmannen kohdalla he olivat luovuttaa. Pinnistivät kuitenkin loppuun asti mutta totesivat kummatkin oman listansa kanssa, että on vaikea löytää edes itseä miellyttäviä saati sitten jos olisi pitänyt löytää koko perhettä miellyttävät ruuat. No tein ruokalistan niistä ja omistani. kaikki sitouduimme syömään myös toisten lemppareita vaikka se ei omalta listalta löytyisikään. Itse tingin siitä, että teemme kaiken itse. Eines on eines, mutta jos se lisää perheen aikaa mietin, että eines on sittenkin aika sopiva vaihtoehto.

Ystävättäreni vuotta nuorempi tyttö oli saanut tehtäväkseen valmistaa perheelle helpon ruuan. Oma tyttäreni suorastaan kinusi, että saisiko hänkin. Kyllä ihan varmasti saat. Se, että alan ajamaan alas all inclusive palvelutaloani on paikallaan. Se on paikallaan siinä, että kasvatamme lapsia pikkuhiljaa vastuunkantamiseen yhteisten asioiden suhteen. Heille sopivassa määrin ja ikäkauteensä sopivien tehtävien kautta he oppivat taitoja ja saavat kokemusta. Okei mitä minä teille selitän, ehkä se on ollut kaikille ihan selvää, minä en vain ole huomannut, että aika kuluu ja lapset kasvavat. 

Tänään voin sanoa, että lenkin jälkeen mikään ei olisi voinut maistua paremmalle, kuin tyttäreni laittama ruoka (Ikean lihapullat, pohjaanpalanut kastike, perunat, salaaatti johon oli kokin veitsi kovin harvakseltaan osunut, ainakin jos kuutioiden koko kertoi mitään asiasta).  Kehuin ja kiitin vuolaasti. Huomioin myös pöydänkattaja poikaani (ruoka meni loistavasti alas vaikka söinkin eripari haarukka-veitsi setillä).

Kaikki oli täydellistä, sinne päin, mutta he olivat sen tehneet omilla taidoillaan ja ajtuksillaan ja juuri siksi vain ja ainoastaan täydellistä. 

osa minusta tuli takaisin

Olen palannut Suomen kotiin. Tai osa minusta. Joku osa minusta jäi Pärnun kuntosalille ja merenrantaan, pyöränselkään ja lenkkipoluille. 12cm vyötäröltä, 12 cm lantiolta ja 6cm reisistä jäi vauhdin pyörteisiin.
Keväällä alkanut päänsisäinen työskentelyni sai fyysistä jatkoa, kuten aiemmin kerroinkin, personal trainerin kanssa.  Olin monella tapaa luopunut toivosta monien painonpudotuskokeilujeni jälkeen. Oikeasti tiedän kaikki dieetit raejuusto-ananas dieetistä pussikeittoihin. Pystyin niihin kaikkiin....hetkellisesti. Työkaverini pudotti huikeat 20kg pussikeittojen avulla, se oli hänen elämäänsä juuri sopiva ja oikeanlainen. Minulla ajatukseni sen jälkeen ei tehnyt mitään muuta kuin miettivät seuraavaa ruokailua pussikeittoa ja esim kolmea mansikkaa. Upeaa, kolme mansikkaa.

Muistan painonvartijat kokeiluni jossa hauskuutin lähinnä itseäni katselemalla muiden ilmeitä, kun ryhmänohjaana ihan tosissaan kertoi kuinka hänkin oli "edellisessä" elämässään saattanut ahmia vaikkapa kolme nakkia ihan tuosta noin vain. ai jaa, ettäkö oikein kolme. Varsinainen ahmatti.

Vaikka äsken ehdin leveillä, että olen kokeillut kaikki dieetit niin totuudessa pysymisen vuoksi täytyy tunnustaa, että se valkoviini- munadieetti on jäänyt kokeilematta. Uskon, että se olisi ollut varsin lystikäs dieetti, mutta pidemmän päälle olisi voinut koitua monella elämänsaralla kohtalokkaaksi. Niin tai näin.

Ymmärsin kahden ensimmäisen kidutusviikon jälkeen, että urheilu on se juttu johon minä pystyn. Minulla on kuitenkin urheilijatausta. Olen saanut liikunnasta tyydytystä ja voimaa. Olen ylipainostani huolimatta siinä onnellisessä asemassa, että kehoni muistaa urheilun ja kuntoni lähtee kohoamaan varsin rivakasti.
Ne kaksi kidutus- ja nöyryytysviikkoa olivat sellaisia, että ajatus hengenlähtemisestä ei ollut kaukana. Ne olivat henkisesti nöyryyttäviä, epäuskon ja hämmästyksen ja jopa surun viikkoja.  Kolemannella viikolla tunsin, että juna lähtee kulkemaan ja se tuotti valtavaa mielihyvää.

Loma on loma ja siihen kuntoilun saa sopimaan helposti mutta haastavaksi asia muuttuu arjen temmellyksessä. Olen päättänyt saada sen kuitenkin sopimaan. Olen solminut "elinkautis"sopimuksen paikalliselle kuntosalille, olen tehnyt varustekassin heti valmiiksi ovensuuhun ja suunnittelen viikkoni ennalta.
Silti se tärkein asia on oman mielen ymmärtäminen. Personal trainerini sanoi jatkuvasti "Miret, listen your body". Sanoin kuunnelleeni sitä melko vahvasti viimeiset vuodet ja me kummatkin näemme lopputuloksen. Minun kehoni kuiskii minulle "sohva, sohva, suklaa, sohva" Ei mitään kuunteluita vaan selkeitä päätöksiä! Vai niinkö olinkaan oikeasti kuunnellut kehoni kieltä?

Kehoni oli valittanut ja vaikeroinut monessa kohtaa ja minä olin tulkinnut sen sanoja väärin, kun se kehoitti minua liikkumaan olin passivoitunut. Kun kehoni väsyi ja olisi tarvinnut herättelyä annoin sen vaipua läpi vuodenaikojen kestävään talviuneen. Olen kuunnellut mihin suuntaan kehoni kieli minua vie. Se ei vie suinkaan joka kerta kuntosalille vaan metsään ja merenrantaan. En jaksa työviikon iltoina ajatellakkaan, että joku huutaisi pirteästi korvaani, puhumattakaan puhuisi minulle suorastaan karkeasti. Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, pään ja liikkeen yhteensulautumista.

Personal trainerini kannusti minua tulemaan hänen tunneilleen bodybalanceen, menin ja oivalsin juuri tätä kehoni kaivanneen, mieleni ja kehoni. Olin ylittänyt esteeni, olin uskaltautunut yli omien pelkojeni ja epäilysteni hämärän maaston. Olin notkea kuin norsu mutta mieleni lauloi, taipui ja kaartui kauniisti. Olin kuunnellut kehoani ja annoin virran viedä.

Olen soimannut matkallani itseäni omaa itseni kohtaa näyttämästä välinpitämättömyydestä kunnes oivalsin, että aika on vasta nyt kypsä. Tällä kaikella on ollut aikansa ja hetkensä. Se aika on kypsä nyt, se ei ollut pikkulapsivaiheessa, se ei ollut keskellä opiskeluja, se ei ole ollut näinä ruuhkaisina vuosina, se ei ollut keskellä sairautta. En jaksanut, pystynyt tai kyennyt. Sen aika on nyt!

Personal trainer leikkasi mittanauhastani ylimenevän osan pois, symbolisesti se oli suuri ele. Jotakin jätetään lopullisesti taakse, jokin vaihe leikataan pois ja paluuta siihen ei enää ole. Minulla on reilu vuosi siihen, kunnes täytän 40, siihen hetkeen on eräs etappi asetettu. Jos ei maali niin maalialueella haluan kulkea niihin aikoihin. Se aika on tarpeeksi pitkä ja lyhyt samalla kertaa.

Osa minusta tuli takaisin, kuten aloitin. Vain osa kevääseen verratusta fyysisestä olomuodostani palasi takaisin. Ennenkaikkea kuitenkin tunnen, että osa minua, sitä joka on ollut kaiken fyysisen kuorman alle haudattuna on tullut takaisin. Se sporttinen ja urheileva Miret. Se tuntuu luissa ja ytimessä, mielessä ja kehossa!

kesän lumossa

Olin ajatellut, että minulla on nyt lomallani vain aikaa ja viitseliäisyyttä käydä Pärnun kirjastossa päivittämässä blogiani. Kotona en sitä pysty tekemään, koska meillä ei ole siellä nyt internetliittymää. Monestakin syytä ja sitten taas monestakin syystä sitä olen myös kaivannut. Siltikin vielä suuremoi osa minua haluaa olla sitä ilman.  En ole sii päivittänyt blogiani koko kesän aikana. Tai tämän ajanjakson, jota kesäksi kutsutaan. Olen kiireinen lomalainen. Olen ollut innokkaasti mukana Pärnu Summer cupissa, tuossa mainiossa baltian maiden, kaiketi suurimmassa (?), jalkapalloturnauksessa. Se imi minut matkaansa, jännitin matseissa, järjestelin käytännön asioita ja  ravitsin pelaajaani tämän lisäksi hengailin ja imin itseeni kisakylän ja uusien ihmisten mukana tuomaa tunnelmaa. Sen jälkeen ja sen aikana ja sitä ennen me olemme kiitettävästi ja ilolla eläneet todeksi myös virolaista sananlaskua, josta tässä aiemmassa postauksessani mainitsinkin.Ihanaa hulinaa mutta ei siinä blogia ole ehtinyt päivittää.

Olisi monta hauskaa sattumaa, joista tulen vielä kertomaan mutta nyt täytyy taas mennä tällä kertaa minä olen Helsinki cupin pyörityksessä mukana, jälleen taustajoukoissa. Vielä, kun joukkoihin kelpuutetaan äiti, isi ja sisko me menemme ilolla mukaan...sisko ehkä meistä' pisimpään "kelpuutetaan" mukaan, kunnes hänenkin paikkansa täytetään tyttöystävällä. Tämän suuntauksen olin huomaavinani tehdessäni pienimuotoista tutkimustani eri ikäryhmien pelien katsojatilanteista ;)

pakkaamisen kirous

Jos jossain olen huono niin reissuun lähtemisessä ja sieltä palaamisessa. Olen (ainakin omasta mielestäni) varsin oivallinen matkakumppani mutta lähtijä ja palaaja en ole ja siihen ei auta kokemus, ei ikä, eikä asenne. Huono mikä huono! Olen (jälleen omasta mielestäni) monessa asiassa keskinkertainen taidoiltani ja tiedoiltani mutta pakkaustaidoissani minun tarvitsee vain turvautua kaikkiin muistilappuihin, jotka näennäisesti jouduttavat toimiani. Siis kyllä minä nyt tavarat kasaan saan, mutta koska haluan ajatella mahdollisimman laajan otannan kuitenkin melko vähän tilaa vievästi olen silloin aavistuksen epämukavuusalueella. Itseni kanssa suoranaisesti törmäyskurssille joudun siinä vaiheessa, kun minusta on matkalle lähtiessä kiva jättää koti kuntoon. Koti kuntoon, ihan "liinavaatekaappia" myöden :)

En usko, että oppisin edes syvähypnoosin avulla löytämään itsestäni pakkaajan puolta. Elämässä on niin tavattoman paljon muuta opittavaa ja koettavaa, jotka ovat tavattoman paljon kiinnostavampia, että elän nyt tämän vajavaisuuteni kanssa ihan sinuina.

 Ihan kohta me starttaamme kuudeksi viikoksi Pärnuun, se on ihanaa.

Meillä on ollut vitsi, että pakkaan lähes kaiken muun paitsi TV:n. Sitä en ota tänäkään vuonna mukaan, mutta haluan nähdä mieheni ilmeen, kun istuuudun autoon amppelipetunia sylissäni. Jälleen todistan ystäväni sanonnan vääräksi (kuntosalipostaukseni), pystyn tarjoilemaan miehelleni aivan uuden kokemuksen. En todella usko hänen koskaan, edes suuren profetoimisen kyvyn yhtäkkisesti saaneena, aavistavan, sitä tosiasiallista tulevaisuuden näkyä kuinka hän kuljettaa amppelia laivan hyttiin ja sulloo matkan lopuksi meidät, lapset, koiran, minut ja amppelin jälleen autoon. 

Katkomatta yhtään oksaa, saanen sen verran toivoa lastaukselta laatua!

puuma vs. äiti

Olin työreissulla Tallinnassa ja eräänä iltana olimme työtovereiden kanssa palaamassa ravintolasta kohti hotellia. Raatihuoneen torilla oli aivan käsittämättömän lahjakkaiden nuorten "tanssi-akrobatia-footbag" porukka. Jäimme katsomaan esitystä ja fanitimme mukana. Pojat silminnähden innostuivat ja pistivät "bensaa nuotioon", sitä volttien ja streetdance liikkeiden kirjoa katsellessa sai olla sydän syrjällään ja toivoin sydämestäni, että juuri käymälleni EA-kurssille ei tule käyttöä.

Me keski-ikäistyvä naisjoukko olimme niin haltioituneita poikaporukasta ja he meidän ihailustamme, että uskon, että kaikki sai jotain. Me huikean esityksen ja he kiitollisen yleisön. Myöhemmin juttelimme vielä poikaporukasta ja tuumasimme, että poikien innostuneet vastavuoroista katsetta etsivät ilmeet viestivät siitä ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta "katso minua, hyväksy minut".
Heidän katseissaan ei ollut vähän vähää flirttailevuutta vain innostuneisuutta ja korkeintaan yllätyshulluutta. Ei sitä ollut kyllä meidänkään katseissa, kyllä meidän jokaisen äidinvaistot heräsivät suuren mielenkiinnon sijaan. Ihania, innokkaita poikia. Poikia nimenomaan. Ei minusta puumaksi olisi. Äidiksi vain!

takauma

Lähdin perjantaina viemään lapset mummin ja vaarin luokse Pärnuun kesäloman viettoon ja palasin itse sunnuntaina jo takaisin. Koska minulla ei ollut tällä kertaa autoa matkassa tulin "nopealla laivalla", eli puolentoistatunnin laivamatkalla kohti Helsinkiä. Linda linen satamassa minulle tuli ilta-auringon paistaessa satama-altaaseen ja minä istuin sataman kahvilassa, niiden kalteriseinäkkeen takana muisto vuosien takaa. Tuohon satamaan aikanani saavuin nuorena tyttönä. Paikka oli jännittävä ja hain katseellani satamaan vastaantullutta isääni. Jotain autenttisuutta koin eilen istuessani siinä muovituolillani ilta-auringossa ja juodessani kahvia. Hauska takauma. Tuo 90-luvun alun tunnelma on jättänyt minuun muistijäljen, että palatessani nyt 20 vuoden jälkeen samaiseen paikkaan sain tunnelmasta kiinni. Tallinna on kaikkineen niin muuttunut näiden vuosien aikana, mutta koska olen siellä viettänyt niin paljon aikaa, että olen myös kasvanut näkemään muutosten eri vaiheet. Tuo satama, joka mielestäni oli pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Se oli takauma menneiltä vuosilta. Tuoksu oli eri ja autokanta paljasti missä vuodessa elimme. Muistan, kuinka satamaan saapuessa tunsin tulleeni toiseen maailmaan, niin tulinkin, mutta en silloin olisi koskaan arvannut kuinka vahvasti tulen itse vielä tuohon maahan juurruttamaan itseäni.

pakko hehkuttaa

Olen sopinut lauantaiksi tapaamisen personal trainerin kanssa. Olen aloittamassa pari vuotista taivaltani. Huomaan toimineeni monissa vaiheissa kahden vuoden sykleissä. Osa ihan tahtomattani, sillä monet jatkokoulutusosioista on ollut nimenomaan kahden vuoden mittaisia. Siinä kuitenkin voi puhua prosessista johon mieli ehtii mukaan. Ehtii innostua, tasoittua tasaiseksi arjeksi, työlääntyä ja lopussa jälleen tulla tilanteeseen, jossa on aika hyvästellä matkakumppanit ja saada jokin piste yhteiselle prosessoimiselle.

Olkoon siis kesä 2012 minun lähtölaukaukseni uudelle kaksivuotiselle projektilleni. Joku blogi on nimeltään takaisin minuksi ja se tuntuu tutulta ajatukselta itsellenikin. Haluan saada sen urheilullisuuden takaisin elämääni. Se on osa minua, syvällä sisimmässä. Tällä kertaa se on kuitenkin oman lisääntyneen itsetuntemukseni myötä kovin toisenlaista. Minun elämääni tällä hetkellä paremmin sopivaa.

On uskomaton fiilis, kun on vehdannut jotakin päätöstä pitkään, että nyt, kun päätös on tehty, tuntuu reitin valitseminen helpolta.

Olen iloinen, että työkaverini houkutteli minut kehonhuoltotunnille, tosin hän ei sitten itse päässytkään. Sain sieltä tarvittavan sykäyksen. Tunnen myös kuinka päätöksestä seurannut vahvuus, voimistelun ja rentoutuksen tuoma hyvä olo saa aikaan seurannaisvaikutuksia. Nälkä kasvaa syödessä ja sitten taas syömisessä alkaa laatu korostumaan määrän kustannuksella.  Hehkuin, kun tulin kotiin. kaikesta tästä!

Teen mielikuvaharjoittelua lauantain personal trainerin tapaamisen tiimoilta. Ajattelen, että minua odottaa kuvankaunis virotar, sellaisiahan he aina ovat. Sen lisäksi, että hänellä kuitenkin on puolentoista metrin mittaiset sääret, on hän siro, pieni mutta niin voimakas. Hän painaa korkeintaan 50kg ja silloinkin jo ulkovaatteet päällä ja poikaystävän maihinnousukengät jalassa. Ajattelen näin, jotta pystyn menemään hänen luokseen ilman, että käännyt jo kuntosalin ovella takaisin.

Yställäni on ihana sanonta aina hankaliin paikkoihin ja tilanteisiin: "et pysty tarjoilemaan hänelle mitään mitä hän ei olisi jo nähnyt". Katsoessani tänään itseäni salin peilistä pelkään pahoin, että taidan sittenkin pystyä!