kesän lumossa

Olin ajatellut, että minulla on nyt lomallani vain aikaa ja viitseliäisyyttä käydä Pärnun kirjastossa päivittämässä blogiani. Kotona en sitä pysty tekemään, koska meillä ei ole siellä nyt internetliittymää. Monestakin syytä ja sitten taas monestakin syystä sitä olen myös kaivannut. Siltikin vielä suuremoi osa minua haluaa olla sitä ilman.  En ole sii päivittänyt blogiani koko kesän aikana. Tai tämän ajanjakson, jota kesäksi kutsutaan. Olen kiireinen lomalainen. Olen ollut innokkaasti mukana Pärnu Summer cupissa, tuossa mainiossa baltian maiden, kaiketi suurimmassa (?), jalkapalloturnauksessa. Se imi minut matkaansa, jännitin matseissa, järjestelin käytännön asioita ja  ravitsin pelaajaani tämän lisäksi hengailin ja imin itseeni kisakylän ja uusien ihmisten mukana tuomaa tunnelmaa. Sen jälkeen ja sen aikana ja sitä ennen me olemme kiitettävästi ja ilolla eläneet todeksi myös virolaista sananlaskua, josta tässä aiemmassa postauksessani mainitsinkin.Ihanaa hulinaa mutta ei siinä blogia ole ehtinyt päivittää.

Olisi monta hauskaa sattumaa, joista tulen vielä kertomaan mutta nyt täytyy taas mennä tällä kertaa minä olen Helsinki cupin pyörityksessä mukana, jälleen taustajoukoissa. Vielä, kun joukkoihin kelpuutetaan äiti, isi ja sisko me menemme ilolla mukaan...sisko ehkä meistä' pisimpään "kelpuutetaan" mukaan, kunnes hänenkin paikkansa täytetään tyttöystävällä. Tämän suuntauksen olin huomaavinani tehdessäni pienimuotoista tutkimustani eri ikäryhmien pelien katsojatilanteista ;)

pakkaamisen kirous

Jos jossain olen huono niin reissuun lähtemisessä ja sieltä palaamisessa. Olen (ainakin omasta mielestäni) varsin oivallinen matkakumppani mutta lähtijä ja palaaja en ole ja siihen ei auta kokemus, ei ikä, eikä asenne. Huono mikä huono! Olen (jälleen omasta mielestäni) monessa asiassa keskinkertainen taidoiltani ja tiedoiltani mutta pakkaustaidoissani minun tarvitsee vain turvautua kaikkiin muistilappuihin, jotka näennäisesti jouduttavat toimiani. Siis kyllä minä nyt tavarat kasaan saan, mutta koska haluan ajatella mahdollisimman laajan otannan kuitenkin melko vähän tilaa vievästi olen silloin aavistuksen epämukavuusalueella. Itseni kanssa suoranaisesti törmäyskurssille joudun siinä vaiheessa, kun minusta on matkalle lähtiessä kiva jättää koti kuntoon. Koti kuntoon, ihan "liinavaatekaappia" myöden :)

En usko, että oppisin edes syvähypnoosin avulla löytämään itsestäni pakkaajan puolta. Elämässä on niin tavattoman paljon muuta opittavaa ja koettavaa, jotka ovat tavattoman paljon kiinnostavampia, että elän nyt tämän vajavaisuuteni kanssa ihan sinuina.

 Ihan kohta me starttaamme kuudeksi viikoksi Pärnuun, se on ihanaa.

Meillä on ollut vitsi, että pakkaan lähes kaiken muun paitsi TV:n. Sitä en ota tänäkään vuonna mukaan, mutta haluan nähdä mieheni ilmeen, kun istuuudun autoon amppelipetunia sylissäni. Jälleen todistan ystäväni sanonnan vääräksi (kuntosalipostaukseni), pystyn tarjoilemaan miehelleni aivan uuden kokemuksen. En todella usko hänen koskaan, edes suuren profetoimisen kyvyn yhtäkkisesti saaneena, aavistavan, sitä tosiasiallista tulevaisuuden näkyä kuinka hän kuljettaa amppelia laivan hyttiin ja sulloo matkan lopuksi meidät, lapset, koiran, minut ja amppelin jälleen autoon. 

Katkomatta yhtään oksaa, saanen sen verran toivoa lastaukselta laatua!

puuma vs. äiti

Olin työreissulla Tallinnassa ja eräänä iltana olimme työtovereiden kanssa palaamassa ravintolasta kohti hotellia. Raatihuoneen torilla oli aivan käsittämättömän lahjakkaiden nuorten "tanssi-akrobatia-footbag" porukka. Jäimme katsomaan esitystä ja fanitimme mukana. Pojat silminnähden innostuivat ja pistivät "bensaa nuotioon", sitä volttien ja streetdance liikkeiden kirjoa katsellessa sai olla sydän syrjällään ja toivoin sydämestäni, että juuri käymälleni EA-kurssille ei tule käyttöä.

Me keski-ikäistyvä naisjoukko olimme niin haltioituneita poikaporukasta ja he meidän ihailustamme, että uskon, että kaikki sai jotain. Me huikean esityksen ja he kiitollisen yleisön. Myöhemmin juttelimme vielä poikaporukasta ja tuumasimme, että poikien innostuneet vastavuoroista katsetta etsivät ilmeet viestivät siitä ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta "katso minua, hyväksy minut".
Heidän katseissaan ei ollut vähän vähää flirttailevuutta vain innostuneisuutta ja korkeintaan yllätyshulluutta. Ei sitä ollut kyllä meidänkään katseissa, kyllä meidän jokaisen äidinvaistot heräsivät suuren mielenkiinnon sijaan. Ihania, innokkaita poikia. Poikia nimenomaan. Ei minusta puumaksi olisi. Äidiksi vain!

takauma

Lähdin perjantaina viemään lapset mummin ja vaarin luokse Pärnuun kesäloman viettoon ja palasin itse sunnuntaina jo takaisin. Koska minulla ei ollut tällä kertaa autoa matkassa tulin "nopealla laivalla", eli puolentoistatunnin laivamatkalla kohti Helsinkiä. Linda linen satamassa minulle tuli ilta-auringon paistaessa satama-altaaseen ja minä istuin sataman kahvilassa, niiden kalteriseinäkkeen takana muisto vuosien takaa. Tuohon satamaan aikanani saavuin nuorena tyttönä. Paikka oli jännittävä ja hain katseellani satamaan vastaantullutta isääni. Jotain autenttisuutta koin eilen istuessani siinä muovituolillani ilta-auringossa ja juodessani kahvia. Hauska takauma. Tuo 90-luvun alun tunnelma on jättänyt minuun muistijäljen, että palatessani nyt 20 vuoden jälkeen samaiseen paikkaan sain tunnelmasta kiinni. Tallinna on kaikkineen niin muuttunut näiden vuosien aikana, mutta koska olen siellä viettänyt niin paljon aikaa, että olen myös kasvanut näkemään muutosten eri vaiheet. Tuo satama, joka mielestäni oli pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Se oli takauma menneiltä vuosilta. Tuoksu oli eri ja autokanta paljasti missä vuodessa elimme. Muistan, kuinka satamaan saapuessa tunsin tulleeni toiseen maailmaan, niin tulinkin, mutta en silloin olisi koskaan arvannut kuinka vahvasti tulen itse vielä tuohon maahan juurruttamaan itseäni.

pakko hehkuttaa

Olen sopinut lauantaiksi tapaamisen personal trainerin kanssa. Olen aloittamassa pari vuotista taivaltani. Huomaan toimineeni monissa vaiheissa kahden vuoden sykleissä. Osa ihan tahtomattani, sillä monet jatkokoulutusosioista on ollut nimenomaan kahden vuoden mittaisia. Siinä kuitenkin voi puhua prosessista johon mieli ehtii mukaan. Ehtii innostua, tasoittua tasaiseksi arjeksi, työlääntyä ja lopussa jälleen tulla tilanteeseen, jossa on aika hyvästellä matkakumppanit ja saada jokin piste yhteiselle prosessoimiselle.

Olkoon siis kesä 2012 minun lähtölaukaukseni uudelle kaksivuotiselle projektilleni. Joku blogi on nimeltään takaisin minuksi ja se tuntuu tutulta ajatukselta itsellenikin. Haluan saada sen urheilullisuuden takaisin elämääni. Se on osa minua, syvällä sisimmässä. Tällä kertaa se on kuitenkin oman lisääntyneen itsetuntemukseni myötä kovin toisenlaista. Minun elämääni tällä hetkellä paremmin sopivaa.

On uskomaton fiilis, kun on vehdannut jotakin päätöstä pitkään, että nyt, kun päätös on tehty, tuntuu reitin valitseminen helpolta.

Olen iloinen, että työkaverini houkutteli minut kehonhuoltotunnille, tosin hän ei sitten itse päässytkään. Sain sieltä tarvittavan sykäyksen. Tunnen myös kuinka päätöksestä seurannut vahvuus, voimistelun ja rentoutuksen tuoma hyvä olo saa aikaan seurannaisvaikutuksia. Nälkä kasvaa syödessä ja sitten taas syömisessä alkaa laatu korostumaan määrän kustannuksella.  Hehkuin, kun tulin kotiin. kaikesta tästä!

Teen mielikuvaharjoittelua lauantain personal trainerin tapaamisen tiimoilta. Ajattelen, että minua odottaa kuvankaunis virotar, sellaisiahan he aina ovat. Sen lisäksi, että hänellä kuitenkin on puolentoista metrin mittaiset sääret, on hän siro, pieni mutta niin voimakas. Hän painaa korkeintaan 50kg ja silloinkin jo ulkovaatteet päällä ja poikaystävän maihinnousukengät jalassa. Ajattelen näin, jotta pystyn menemään hänen luokseen ilman, että käännyt jo kuntosalin ovella takaisin.

Yställäni on ihana sanonta aina hankaliin paikkoihin ja tilanteisiin: "et pysty tarjoilemaan hänelle mitään mitä hän ei olisi jo nähnyt". Katsoessani tänään itseäni salin peilistä pelkään pahoin, että taidan sittenkin pystyä!

silta yli synkän virran

ystävieni elämässä on monen kohdalla meneillään suuri muutos. Tienhaara, jossa tienviitat ovat lähes näkymättömissä. On uskallettava lähteä kulkemaan polkua, jota ei ennen ole kulkenut. On otettava askeleita vaikka jalat ovat vajota lentohiekkaan.

On kenties sopeuduttava päätöksiin ja ratkaisuihin, joihin ei itse ole saanut olla osallinen. 

Olen aikanani viettänyt elämää melko tiiviissä opiskelijaporukassa. Olimme nuoria, kirkasotsaisia ja uskoimme, että kaikki elämän valinnat ovat itsestämme kiinni. EI ole epäonnistumisia vaan elämä menee suunnitelmien mukaan. Kymmenen vuoden kuluttua tapaamisemme oli erilainen. Emme varsinaisesti olleet pitäneet yhteyttä väliajalla ja jokainen kenties olimme siinä uskossa, että muiden elämä oli mennyt niin kuin suunnitteltu oli vain minä, itsekukin meistä,joka olin epäonnistunut. Oli tullut kuitenkin yhteiselle elämän näyttämölle avioeroja, ammatinvaihdoksia, sairautta, lapsettomuutta, yksinäisyyttä jne.

Elämä oli ollut elämä, ei haave, ei unelma vaan elämä. Kuinka hauraalta tuntui tulla toisten eteen mutta lähtiessämme tapaamisesta tiesimme, että olimme saaneet kurottua vuodet kiinni- oli jäljellä vain ihmiset. Ihminen ihmiselle.

Ollessani läsnä ystäväni avioeron kipeimmissä hetkissä, jolloin tuntui että ihmisen rikkinäisyydestä johtuvalla julmuudella ei ole mitään rajaa, kun puhutaan oman edun tavoittelusta. Olen ollut istumassa yön pimeinä tunteina ystäväni vierellä. Mietin mitä sanoisin, mitä tekisin. Olisin tehnyt mitä vain helpottaakseni hänen oloaan. Siinä hetkessä ei kuitenkaan sanoja tarvittu. Ehkä luottava ja rohkaiseva katse kertoi: sinä selviät, sinä pystyt, sinä saat pyytää apua!

Tänään katson ystävääni ja ajttelen, että hänen tarinansa on kaikille elämänsä piemeimmissä hetkissä kahlaaville rohkaisuksi. Hän kulki pimeät polut, kahlasi jalat lentohiekassa, kunnes maa jalkojen alla alkoi vihdoin tuntua niin tukevalta, että siihen uskalsi luottaa. Hetki hetkeltä hän on kirjoittanut tarinanasa elämänsä kirjaan, ne hetket ovat kipeimmät ja raskaimmat.  Ne ovat kuitenkin osa sitä tarinaa, jonka hän voi hyväksyä omaksi elämäntarinakseen.  

Ei tullut unelma mutta tuli elämä.

reidet ja takamus

Tänään töissä ollessani tulin hyvin tietoiseksi omista reisistä ja takamuksestani. Täytyy sanoa, että niiden olemassaoloa tuskin voisi kukaan edes todellisuudesta hyvin kauaksi vierottunut ihminenkään kiistää mutta en ole pitkään aikaa tuntenut niiden olemassaoloa näin vahvasti. Jokainen askel, liike ja tuntuma sai minut parahtamaan. Tästä kaikki jäljet johtavat alkuviikon kehon muokkaukseen.

Eihän tätä kehoa nyt ole muokattu, kuin aavistuksen ehkä herätelty mutta alku sekin. Aina se on kotipäin. Ainakin tunti pois jääkaapilta :)