Kuten jo jossakin kohtaa aiemmin sanoin, niin olen pesänrakentaja kaikella tapaa. Minusta on mukava tuntea kaikissa paikoissa oloni kotoisaksi ja kotoisuus syntyy pienistä asioista. Ennenkaikkea se syntyy tuttuudesta, tavoista ja perinteistä.
Lähdemme pääsiäisen viettoon Viron kotiimme. Viime pääsiäisenä hiukan surkuttelin, että en pääsisi pääsiäisyön messuun. Minusta se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan koskettava,aina ja uudestaan.
Mietin, että miksi en menisi sinne Virossa ja niinpäätimmekin mieheni sedän kanssa lähteä yön messuun. Istua nökötimme usean tunnin ajan ja pääsimme vasta luomiskertomukseen. Jossakin kohtaa vain päätimme lähteä, kun mietin, kuinka paljon luomisesta onkaan matkaa vielä itse pääsiäisen tapahtumiin. Yhtä kaikki, se karuus ja tunnelma oli läsnä nonverbaalisestikin. Se hetki, kun kynttilä kiertää ihmiseltä toiselle anaten lopulta jokaisen omaan tuohukseen tulen on aina vaikuttava. Sen hetken vuoksi aion mennä tänäkin vuonna. Lähden kenties tänäkin vuonna luomiskertomuksen tienoilla, ajateltakoon se sitten vaikka perinteenä.
Olipa hauska päästä blogiisi ;) Minäkin muistelin lauantai-iltana viimevuotista pääsiäisyön messua, joka sinänsä oli hieno kokemus, vaikkakin lähinnä nonverbaalinen. Kun ei kertakaikkiaan ymmärtänyt paljon mitään!
VastaaPoistaTerv. miehesi setä (kuulostaa hiukan vanhalta), appiukon veli (ehkä vähän parempi)