pakkaamisen kirous

Jos jossain olen huono niin reissuun lähtemisessä ja sieltä palaamisessa. Olen (ainakin omasta mielestäni) varsin oivallinen matkakumppani mutta lähtijä ja palaaja en ole ja siihen ei auta kokemus, ei ikä, eikä asenne. Huono mikä huono! Olen (jälleen omasta mielestäni) monessa asiassa keskinkertainen taidoiltani ja tiedoiltani mutta pakkaustaidoissani minun tarvitsee vain turvautua kaikkiin muistilappuihin, jotka näennäisesti jouduttavat toimiani. Siis kyllä minä nyt tavarat kasaan saan, mutta koska haluan ajatella mahdollisimman laajan otannan kuitenkin melko vähän tilaa vievästi olen silloin aavistuksen epämukavuusalueella. Itseni kanssa suoranaisesti törmäyskurssille joudun siinä vaiheessa, kun minusta on matkalle lähtiessä kiva jättää koti kuntoon. Koti kuntoon, ihan "liinavaatekaappia" myöden :)

En usko, että oppisin edes syvähypnoosin avulla löytämään itsestäni pakkaajan puolta. Elämässä on niin tavattoman paljon muuta opittavaa ja koettavaa, jotka ovat tavattoman paljon kiinnostavampia, että elän nyt tämän vajavaisuuteni kanssa ihan sinuina.

 Ihan kohta me starttaamme kuudeksi viikoksi Pärnuun, se on ihanaa.

Meillä on ollut vitsi, että pakkaan lähes kaiken muun paitsi TV:n. Sitä en ota tänäkään vuonna mukaan, mutta haluan nähdä mieheni ilmeen, kun istuuudun autoon amppelipetunia sylissäni. Jälleen todistan ystäväni sanonnan vääräksi (kuntosalipostaukseni), pystyn tarjoilemaan miehelleni aivan uuden kokemuksen. En todella usko hänen koskaan, edes suuren profetoimisen kyvyn yhtäkkisesti saaneena, aavistavan, sitä tosiasiallista tulevaisuuden näkyä kuinka hän kuljettaa amppelia laivan hyttiin ja sulloo matkan lopuksi meidät, lapset, koiran, minut ja amppelin jälleen autoon. 

Katkomatta yhtään oksaa, saanen sen verran toivoa lastaukselta laatua!

puuma vs. äiti

Olin työreissulla Tallinnassa ja eräänä iltana olimme työtovereiden kanssa palaamassa ravintolasta kohti hotellia. Raatihuoneen torilla oli aivan käsittämättömän lahjakkaiden nuorten "tanssi-akrobatia-footbag" porukka. Jäimme katsomaan esitystä ja fanitimme mukana. Pojat silminnähden innostuivat ja pistivät "bensaa nuotioon", sitä volttien ja streetdance liikkeiden kirjoa katsellessa sai olla sydän syrjällään ja toivoin sydämestäni, että juuri käymälleni EA-kurssille ei tule käyttöä.

Me keski-ikäistyvä naisjoukko olimme niin haltioituneita poikaporukasta ja he meidän ihailustamme, että uskon, että kaikki sai jotain. Me huikean esityksen ja he kiitollisen yleisön. Myöhemmin juttelimme vielä poikaporukasta ja tuumasimme, että poikien innostuneet vastavuoroista katsetta etsivät ilmeet viestivät siitä ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta "katso minua, hyväksy minut".
Heidän katseissaan ei ollut vähän vähää flirttailevuutta vain innostuneisuutta ja korkeintaan yllätyshulluutta. Ei sitä ollut kyllä meidänkään katseissa, kyllä meidän jokaisen äidinvaistot heräsivät suuren mielenkiinnon sijaan. Ihania, innokkaita poikia. Poikia nimenomaan. Ei minusta puumaksi olisi. Äidiksi vain!

takauma

Lähdin perjantaina viemään lapset mummin ja vaarin luokse Pärnuun kesäloman viettoon ja palasin itse sunnuntaina jo takaisin. Koska minulla ei ollut tällä kertaa autoa matkassa tulin "nopealla laivalla", eli puolentoistatunnin laivamatkalla kohti Helsinkiä. Linda linen satamassa minulle tuli ilta-auringon paistaessa satama-altaaseen ja minä istuin sataman kahvilassa, niiden kalteriseinäkkeen takana muisto vuosien takaa. Tuohon satamaan aikanani saavuin nuorena tyttönä. Paikka oli jännittävä ja hain katseellani satamaan vastaantullutta isääni. Jotain autenttisuutta koin eilen istuessani siinä muovituolillani ilta-auringossa ja juodessani kahvia. Hauska takauma. Tuo 90-luvun alun tunnelma on jättänyt minuun muistijäljen, että palatessani nyt 20 vuoden jälkeen samaiseen paikkaan sain tunnelmasta kiinni. Tallinna on kaikkineen niin muuttunut näiden vuosien aikana, mutta koska olen siellä viettänyt niin paljon aikaa, että olen myös kasvanut näkemään muutosten eri vaiheet. Tuo satama, joka mielestäni oli pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Se oli takauma menneiltä vuosilta. Tuoksu oli eri ja autokanta paljasti missä vuodessa elimme. Muistan, kuinka satamaan saapuessa tunsin tulleeni toiseen maailmaan, niin tulinkin, mutta en silloin olisi koskaan arvannut kuinka vahvasti tulen itse vielä tuohon maahan juurruttamaan itseäni.

pakko hehkuttaa

Olen sopinut lauantaiksi tapaamisen personal trainerin kanssa. Olen aloittamassa pari vuotista taivaltani. Huomaan toimineeni monissa vaiheissa kahden vuoden sykleissä. Osa ihan tahtomattani, sillä monet jatkokoulutusosioista on ollut nimenomaan kahden vuoden mittaisia. Siinä kuitenkin voi puhua prosessista johon mieli ehtii mukaan. Ehtii innostua, tasoittua tasaiseksi arjeksi, työlääntyä ja lopussa jälleen tulla tilanteeseen, jossa on aika hyvästellä matkakumppanit ja saada jokin piste yhteiselle prosessoimiselle.

Olkoon siis kesä 2012 minun lähtölaukaukseni uudelle kaksivuotiselle projektilleni. Joku blogi on nimeltään takaisin minuksi ja se tuntuu tutulta ajatukselta itsellenikin. Haluan saada sen urheilullisuuden takaisin elämääni. Se on osa minua, syvällä sisimmässä. Tällä kertaa se on kuitenkin oman lisääntyneen itsetuntemukseni myötä kovin toisenlaista. Minun elämääni tällä hetkellä paremmin sopivaa.

On uskomaton fiilis, kun on vehdannut jotakin päätöstä pitkään, että nyt, kun päätös on tehty, tuntuu reitin valitseminen helpolta.

Olen iloinen, että työkaverini houkutteli minut kehonhuoltotunnille, tosin hän ei sitten itse päässytkään. Sain sieltä tarvittavan sykäyksen. Tunnen myös kuinka päätöksestä seurannut vahvuus, voimistelun ja rentoutuksen tuoma hyvä olo saa aikaan seurannaisvaikutuksia. Nälkä kasvaa syödessä ja sitten taas syömisessä alkaa laatu korostumaan määrän kustannuksella.  Hehkuin, kun tulin kotiin. kaikesta tästä!

Teen mielikuvaharjoittelua lauantain personal trainerin tapaamisen tiimoilta. Ajattelen, että minua odottaa kuvankaunis virotar, sellaisiahan he aina ovat. Sen lisäksi, että hänellä kuitenkin on puolentoista metrin mittaiset sääret, on hän siro, pieni mutta niin voimakas. Hän painaa korkeintaan 50kg ja silloinkin jo ulkovaatteet päällä ja poikaystävän maihinnousukengät jalassa. Ajattelen näin, jotta pystyn menemään hänen luokseen ilman, että käännyt jo kuntosalin ovella takaisin.

Yställäni on ihana sanonta aina hankaliin paikkoihin ja tilanteisiin: "et pysty tarjoilemaan hänelle mitään mitä hän ei olisi jo nähnyt". Katsoessani tänään itseäni salin peilistä pelkään pahoin, että taidan sittenkin pystyä!

silta yli synkän virran

ystävieni elämässä on monen kohdalla meneillään suuri muutos. Tienhaara, jossa tienviitat ovat lähes näkymättömissä. On uskallettava lähteä kulkemaan polkua, jota ei ennen ole kulkenut. On otettava askeleita vaikka jalat ovat vajota lentohiekkaan.

On kenties sopeuduttava päätöksiin ja ratkaisuihin, joihin ei itse ole saanut olla osallinen. 

Olen aikanani viettänyt elämää melko tiiviissä opiskelijaporukassa. Olimme nuoria, kirkasotsaisia ja uskoimme, että kaikki elämän valinnat ovat itsestämme kiinni. EI ole epäonnistumisia vaan elämä menee suunnitelmien mukaan. Kymmenen vuoden kuluttua tapaamisemme oli erilainen. Emme varsinaisesti olleet pitäneet yhteyttä väliajalla ja jokainen kenties olimme siinä uskossa, että muiden elämä oli mennyt niin kuin suunnitteltu oli vain minä, itsekukin meistä,joka olin epäonnistunut. Oli tullut kuitenkin yhteiselle elämän näyttämölle avioeroja, ammatinvaihdoksia, sairautta, lapsettomuutta, yksinäisyyttä jne.

Elämä oli ollut elämä, ei haave, ei unelma vaan elämä. Kuinka hauraalta tuntui tulla toisten eteen mutta lähtiessämme tapaamisesta tiesimme, että olimme saaneet kurottua vuodet kiinni- oli jäljellä vain ihmiset. Ihminen ihmiselle.

Ollessani läsnä ystäväni avioeron kipeimmissä hetkissä, jolloin tuntui että ihmisen rikkinäisyydestä johtuvalla julmuudella ei ole mitään rajaa, kun puhutaan oman edun tavoittelusta. Olen ollut istumassa yön pimeinä tunteina ystäväni vierellä. Mietin mitä sanoisin, mitä tekisin. Olisin tehnyt mitä vain helpottaakseni hänen oloaan. Siinä hetkessä ei kuitenkaan sanoja tarvittu. Ehkä luottava ja rohkaiseva katse kertoi: sinä selviät, sinä pystyt, sinä saat pyytää apua!

Tänään katson ystävääni ja ajttelen, että hänen tarinansa on kaikille elämänsä piemeimmissä hetkissä kahlaaville rohkaisuksi. Hän kulki pimeät polut, kahlasi jalat lentohiekassa, kunnes maa jalkojen alla alkoi vihdoin tuntua niin tukevalta, että siihen uskalsi luottaa. Hetki hetkeltä hän on kirjoittanut tarinanasa elämänsä kirjaan, ne hetket ovat kipeimmät ja raskaimmat.  Ne ovat kuitenkin osa sitä tarinaa, jonka hän voi hyväksyä omaksi elämäntarinakseen.  

Ei tullut unelma mutta tuli elämä.

reidet ja takamus

Tänään töissä ollessani tulin hyvin tietoiseksi omista reisistä ja takamuksestani. Täytyy sanoa, että niiden olemassaoloa tuskin voisi kukaan edes todellisuudesta hyvin kauaksi vierottunut ihminenkään kiistää mutta en ole pitkään aikaa tuntenut niiden olemassaoloa näin vahvasti. Jokainen askel, liike ja tuntuma sai minut parahtamaan. Tästä kaikki jäljet johtavat alkuviikon kehon muokkaukseen.

Eihän tätä kehoa nyt ole muokattu, kuin aavistuksen ehkä herätelty mutta alku sekin. Aina se on kotipäin. Ainakin tunti pois jääkaapilta :)

Sitä mitä tarvitsen

Eräs miespuolinen ystäväni on vallan osuvasti muunnellut vanhaa sanontaa "sitä saa mitä tilaa" -> "sitä tilaa mitä haluaa". Onko sitten niin, että joskus emme vain tiedä mitä haluamme ja siksi tilauksemme on niin ikään pettymys. Minun "N, Y, T" -projektini (lue aiempi postaukseni)tiimoilla olen pysähtynyt oikeasti kuuntelemaan itseäni. Mitä haluan ja tahdon.

Ymmärsin sisäisen vuoropuhelun seurauksena, että haluan hoitavaa, voimauttavaa ja lempeää kuntoilua. Nyt joku kyynikko toteaisi, että se ei ole enää kuntoilua. Vanhana urheilijana ymmärrän mitä on treenaaminen, treenaminen silloin kuin ei edes huvita, silloin, kun kroppa huutaa lepoa mutta treeniohjelma vaatii toistoa. Olen ohittanut sen vaiheen ja haluan elämän hektisyyden vastapainoksi, jotain joka on toisenlaista.

En halua yhtään olla hikisellä jumppasalilla, jossa musiikki pauhaa ja ohjaaja huutaa "madonna"-mikrofooninsa. En halua suoritusta, en halua vaateita. Sille oli aika ja paikka. Nyt se ei tunnu minulta.

Ilmoittauduin keväällä alkukesän kehonhuollon intensiivikurssille. Olen nyt ollut siellä ja olen hurmaantunut. Olen tunnilla ketterä kuin norsu ja jaksava kuin laiskiainen, mutta silti se oli minulle oikea paikka. Se perustuu joogaan ja rentoutukseen. Tunti meni suhteellisen nopeasti ja pääsin lopussa jo lähelle rentoutunutta olotilaa. Pitkästä aikaa tunsin, että kehossani virtaa veri. Mitä se onkaan silloin, kun ajatukset eivät enää harhaile ja kroppa jaksaa. Huikea jo ajatuksena.

Mietin, että tämä on se tie, jota minun tulee kulkea. Oma kroppa on viisas, jos sen kuuntelemiseen on herkkyyttä. Herkkyys vaatii aikaa ja oman minän tuntemista. Tämä on totaalisesti toisenlaista kuin mihin olisin elämässäni koskaan uskonut treenamisen saralla päätyväni mutta tässä hetkessä se on juuri sitä mitä tilaan.

Mukailisisinko vielä sanontaa ja sanoisin, "sitä tilaa mitä tarvitsee"

tule jo perjantai

Perjantaina lähden viemään lapsemme Viroon vanhempieni luokse. Alan tällä hetkellä olemaan jo melko metsittynyt versio itsestäni. Tukkani on ylipitkä ja huonossa värissä. Univelka on tolkuton, koska valvon yöt ikävän allergisen yskän takia. Olo on virttynyt ja varttunut.  Lauantaiksi olen varannut kampaajan.

Minun kampaajani on loistava Julia. Julia, joka ei koskaan tee niin kuin pyydän mutta saattaa minut matkaan aina kauniin leikkauksen kera. Menen hänen luo ja näytän lehdestä leikkaamaani kuvan, hän katsastaa kuvaa ja sanoo "ei hyvä, tämä meestukka, sinä nainen"
Viimeksi pyysin vaaleaa raitaa, hän sanoi "ei valge ole hyvä, laitetaan toinen". ja niin laitettiin.

En siis saa mitä toivon, mutta saan enemmän. Saan aina naisellisen ja kauniin tukan. Minulle hiukset ovat äärettömän tärkeät, kerran ne menettäneenä tunnen niiden ainutlaatuisuuden vieläkin vahvemmin.

Ehtisinköhön käydä myös kasvohoidossa. Kyllä varmaan. Sitä ainakin tarvitsisin, kuten  myös hierontaa, jalkahoitoa, ....
niin ja sitä unta, ennen kaikkea sitä unta.

punkit

Kävin apteekissa kysymässä punkkipantoja eläimille. Vastauksena oli, että ei osattu varautua tällaiseen kysyntään ja nyt ne ovat loppuneet. Juhannuksen jälkeen tulee lisää. Hmm. olematta nyt mikään suuri ennustaja olisi voinut esimerkiksi kaikkien lehtien otsikoista uskoa, että tämä kesä on ennätysmäinen punkkikesä ja siitä saattaa olla seurauksia myös ihmisten ostokäyttäytymiseen.

Me olemme nyt rokotettuina ja koira pannoitettuna mutta tuo kissan turjake lumpustaa nyt ilman pantaa. Harmi, sillä en millään nyt viitsisi menettää yöunista sekuntiakaan siihen, että joudun sänkyyn itsepintaisesti asettuvaa kissaa laittamaan sängystä pois. Puhumattakaan siitä, että joutuisin tekemään niin kolmen sängyn osalta. 

Huokaus!

ER

Katselin läpi nuoruuteni kohti aikuisuutta TV sarjaa teho-osasto, ER! Rakastin sitä sarjaa ja kun se loppui päättyi yksi aikakausi elämästäni. Kuulostaa dramaattiselta mutta kyllä, kyllä. Dramaattinen oli sarjakin. Ihana, kauhea, koskettava, kaunis ja niin opettava. Opin, että Chicacossa intuboidaan lähes kaikki polille tulevat potilaat.
- hei minulla on käsi kipeä
- jaahas ja ei kun intuboidaan

sehän on vähän sama kuin itse menen lääkärille niin lähes poikkeuksetta keskustelu ennen pitkää palaa siihen, että kyseinen vaiva häipyisi jos pudottaisi muutaman kilon. Kiitos, kiitos mutta ennen kuin se on tapahtunut saisinko vaikka antibiootin vaivaani.
Oikeasti mainittakoon tässä sarkastisuuteni lomassa kuitenkin vielä se, aito ja todellinen fakta, että lääkärin ammatti kuuluu minun arvoasteikkoni ehdottomaan kärkipäähän.

Olen ollut nyt kaksi päivää päivittämässä omia EA- taitojani. Minunkin pitää päivittää niitä aina muutaman vuoden välein vaikka kuinka vakuutan käyneeni laajan oppimäärän teho-osasto työskentelyä Chicacossa. Hei kaverit, puhutaan sentään yli viidentoista vuoden ajanjaksosta, säännöllisesti aina torstaisin.

Siis asiaan. Mietin, kuinka me suomalaiset olemme aika totista kansaa asiassa kuin asiassa. EA opetusvideot olivat niin tylsiä, että minun oli pakko pinnistellä, että jaksaisin katsoa ne ilman totaalista lamaantumista.
Britit ovat tehneet vastaavat videot, ne olivat täynnä oivaltavia juttuja ja mielenpainuvia muistisääntöjä.
Eikö meille kaikille ole tärkeintä osata ja muistaa asiat jos tositilanne tulee? Olisi totta vie.

Pidän matkustelusta ja tänään opin myös, että jos minun matkani syystä tai toisesta joskus vie Australiaan, tiedän olevani siellä hyvissä käsissä. Katso vaikka itse, millaisissa....



Ensiaputaidot ovat meidän kaikkien parhaaksi, siksi ne tulisivat olla meille kaikille pakollisia. Ne taidot voivat joskus osua hetkeen, jolloin ihmishenki pelastuu.

Zen ja minä

Olen uutterasti etsinyt sitä tahoa, kuka järjestää Taijia Pärnussa. Tiedän, että sitä järjestetään, tiedän, koska näin  heidät viime kesänä useasti. Mikä olisi upeampi tapa aloittaa päivä kuin aamuvoimistella meren rannalla? No juuri nyt tässä loppukauden valtavan pakerruksen aiheuttamassa väsymyksessä voisin jopa kyynisesti sanoa, että nukkuminen voisi olla parempaa.

Jos löydän sen tahon niin ilmoittaudun heti mukaan. Ilmoittaudun ja voimistelen koko kesän niin, että kehoni ja mieleni ovat täydellisessä levon tilassa mutta silti uhkun vahvuutta. Tai sitten vain nukun univelat pois ja saavutan täsmälleen saman tilan.
terveisin Miret

p.s. Tervetuloa Mirka lukijakseni! Olen ollut todella utelias, keitä täällä sivujani lukee. Nyt sain "kasvot yhdelle" kiitos!

Lapsuuden maisema

 "Ympäristö, miljöö, jossa vietämme lapsuutemme, jää sielumme maisemaksi. Se tulee vastaamme muistumina ja ailahduksina yhä uudestaan. Se on osa perusvirettämme, aurinko tai pilvi."
(Reggio Emilian kasvatusfilosofiasta, Tiitola-Meskanen 1993)


Tämä tekstin pätkä Liivian blogista sai minut ilahtumaan. Olen itsekin ajatellut asian olevan juuri näin. Ajattelen veljeni perheeen lapsia kuinka he ovat kasvaneet turkoosinsinisen meren rannalla valkoisen hiekan syleilyssä. Se kauneus, joka heidän kotipaikassaan on, on todella merkittävää. Kadut ja kujat, talot ja pihat ja se meri. Kaikki tyyni kaunista. Kyllä minusta myös Suomi on kaunis maa kaikkineen, upeat pakkaspäivän talvimaisemat, kesäiset koivikot, karu rannikko, upea lapin ruska jne. Silti minun silmäni vain itselläni lepää niin valtavasti sen turkoosinsinisen äärellä.

Miten erilaisen päivittäisen kauneuden äärellä on etuoikeus elää ja miten se vaikuttaa mieleen ja sen maisemiin. Miten ne ihmiset, jotka päivästä toiseen elävät keskellä slummien kurjuutta? mistä he ammentavat kauneuden tarpeelleen vastinetta? Kauneuden määritelmä on laaja ja sen on perustuttava ihmisen luontaiseen kykyyn nähdä kauneutta. Kauneutta jopa siellä missä sitä ei oikeastaan edes olisi. 



Tästä alla olevan kuvan portista sisään kulkee lapsieni lapsuuden maisema, täällä pärnunlahden rannalla he varttuvat kohti nuoruuttaan. Meren hellässä hoidossa. Kauneuden, luonnon kauneuden ja karuuden vuoropuhelussa. Se ei ole minun tai mieheni lapsuuden maisema, mutta se on kasvanut osakis lapsiemme lapsuutta, heidän ja meidän yhteiseksi maisemaksi.


Pieni, rakas tyttäreni viimeisenä kesän hetkenä katsoen meren äärettömyyttä, taivaan ja meren yhdistymistä, taivasta joka alkoi värjäytyä iltaauringon hehkusta sanoi:

"äiti mä rakastan tätä näkyä, ihan kaikkea siinä". Niin tyttäreni, niin minäkin. Tuo maisema piirtyy hänen muistojen kasvukentäksi, se on kenties maisema johon hän mielessään elämän merillä palaa.

Nousuvesi haihduttaa jalanjälkeni ja tuulen mukana katoaa meren vaahto. 

Mutta meri ja ranta eivät koskaan katoa.

Kahlil Gibran

harjoitus tekee...

Olin eilen loputtoman väsynyt. Todella, todella väsynyt. En olisi jaksanut hievahtaakkaan kotoa mihinkään hektisen viikon jälkeen mutta onneksi liikahdin. Ajelimme ihanaisen Doriksen kanssa kohti ystävämme juhlia, joita emme mistään hinnasta olisi jättäneet väliin. Tunnelmat autossa menosuunnalla olivat sellaiset kuin poikkeuksellisen tiukan viikon jälkeen voi olla, väsyneet. Mutta myös odottavat. Takaisin tullessa olimme kuin akut ladanneita. Virtaa, iloa ja voimaantumista täynnä! Mitä siis tapahtui automatkojen välissä.

Ystävämme järjesti meille naisystävilleen 39 vuotis harjoitussynttärit. En kyllä yhtään pysty ymmärtämään mitä me harjoittelimme? Jos oli tarkoitus tutustuttaa meitä toinen toisiimme ja saada aikaan välitön ilmapiiri niin se tapahtui arviolta kolmessa minuutissa. Sen kohdan siis läpäisimme helposti. Mikäli oli tarkoitus, että uskaltautuisimme jakamaan itse kukin myös pintaa syvemmältä niin se tapahtui mielestäni noin viidennessä repliikissä mitä illan aikana sanottiin. Jos oli tarkoitus harjoitella mitkä ruuat maistuvat vieraille, niin olisi senkin asia luullut olleen Fredrikan muistiss.Kaikki maistuu ja jokainen ruoka yhdessä ja erikseen herättää varauksettoman ihastuksen huokauksen makujen sinfoniasta. Fredrika on tunnettu ruuanlaittotaidoistaan samoin kuin hän on myös armoitettu leipuri. Mitä me sitten harjoittelimme?

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että heikompi hermoiset ehkä olisivat saattaneet illan aikana olla syvän kiusaantuneita tai jopa äärimmäisen nolostuneita, en tiedä kumpaa enemmän. Me emme kuitenkaan olleet. Koolla oli upeita naisia elämän eri vaiheista, Fredrika meille kaikille rakkaana ja läheisenä ihmisenä. Olen iloinen saadessani liittyä hänen  elämäänsä ja hän minun jo 20 vuoden takaa. Vuodet ovat kuljettaneet ristiin rastiin ja aina on toiselle varattuna paikka elämästä. Sen kokoinen, kun kulloisenakin aikana on ollut tärkeää.

Fredrika sanoi aikanaan minun 30vuotisjuhlissani, että jos joskus minun mieleeni hiipii ajatus, että olisiko joku aikaisempi poikaystävistäni ollut minulle miestäni sopivampi. "Älä mieti, sillä minä olen nähnyt ne kaikki muut". Tätä on ystävyys, peilipintana olemista, yhdessä kasvamista, suoraan sanottamista, elämän valintojen kanssa myötäelämistä. Fredrika täytti siis 39vuotta ja me harjoittelimme juhlintaa. Jaoimme elämää ja sen hauskoja sattumuksia ja elämää ravistelevia kokemuksia.

Voisin tässä kohtaa nyt sanoa, että näitä juhlia ajatellessani harjoitus tekee (ei mestarin vaan...) elämää taas syvemmältä oivaltavan.

Kiitos rakas F!