Ihana Doris heitti minulle haasteen, mukavan sellaisen, jolla onkin hyvä alloittaa tämän blogin kirjoittaminen uudelta paikalta.
Minua lähtökohtaisesti ilahduttaa asiat enemmän kuin vihastuttaa. Siksi tämä tehtävä tuntuukin erityisen mukavalta. Teen tänään tässä postauksessani 7 ensimmäistä ja toisena päivänä loput. En "pisteytä" laittamalla asioita tärkeysjärjestykseen, ne ovat kaikki yhdessä ja erikseen tärkeitä ja ilahduttavia.
1)
Perheeni äänet. Minun elämäni matkalle olen saanut matkakumppanikseni hyvän miehen jonka kanssa olemme eläneet perheenä jo yli 15 vuotta. Perheemme täydentyi 11 vuotta sitten, kun tyttäremme syntyi ja siitä vuoden kymmene kuukauden päästä syntyi poikamme. Kotimme oli kahdestaan aika hiljainen. Tänäpäivänä koti täyttyy äänistä, perheen äänistä. Arjen äänistä.Rakkaista ja korvaamattomista äänistä. Ihminen sanoessaan ääneen asioita haluaa tulla kuulluksi, sitä perhe on kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Sinä olet minulle rakas, on tärkein sanoma minkä ihminen voi äänellään tuottaa.
2)
Kahvin tuoksu. Rakastan vastakeitetyn kahvin tuoksua. Siihen tuoksuun sekoittuu yleensä kaikkea mukavaa: uuden päivän alkua, kahvihetkeä työpaikalla, kahvi ystävän kanssa, yksinoloa kahvikupin ääressä. Mikään ei ole ihanampaa kuin palata aamulenkiltä kotiin, jossa mieheni, tuo teenjuoja on yllätyksekseni laittanut minulle kahvin. En ole mikään hifistelijä kahvin suhteen, mutta
REILUA sen tulee olla ja reilusta mukista.
Starbucksin rantautuminen Suomeen 15.5 on ISO juttu. Sen kunniaksi teemme ihanalla joukolla avajaisiin matkan.
3)
Kirja yöpöydälläni. Ajatus siitä, että voin lukea keskeytyksettä ja pitkään on ihana. En siihen useinkaan kykene, kun täytyy rientää sinne ja tänne. Minulla on aina monta kirjaa yhtäaikaisesti meneillään ja psytyn pitämään mielessäni kaikkien ajatukset ja lueskelen niitä milloin missäkin: hiuksia föönätessä, kampaajan tuolissa, odoattaessani lapsia harrastuksista. Yleensä minun meneillään olevat kirjat ovat eri tyylilajeja ja ennenkaikkea alalajeja: yksi runoutta, yksi asia-asia kirjallisuutta (usein työhöni liittyvää) ja kolmantena, herkkupalana, joku mikä saa vain viedä. Luen laidasta laitaan. Olen toivottoman huono löytämään kirjastosta mitään, siksi luenkin kirja-arvostelut ja samantien varaan ne. Yleensä, kun innostun jostakin saatan lukea kyseisen kirjailijan koko tuotannon. Luin yhteen menoon eräällä Espanjan matkallamme lukuisat Patricia Cornwellit, luin kunnes ymmärsin, että alan pikku hiljaa suorastaan kuulla kuinka Scarpettan luusaha käynnistyi, eih. Siiten viime kesänä luin kaikki mma ramotswet. Ihania ja imin itseeni afrikan tunnelmaa ja leppoisaa elämää.
4)
Unelmat. rakastan unelmoida milloin mistäkin. kestokohteeni on leikki "mitä tekisit, jos voittaisit lotossa miljoonan?". Unelmoin lähtemisestä Tansaniaan työkomennukselle (viime kerralla olin jo lähellä lähtöä), unelmoin isoista ja pienistä juhlista, unelmoin koko kesän vapaasta, unelmoin.....
Unelmoin koko ajan ja elän unelmaa. Elän unelmaa siksi, että en ole koskaan ihan tosissani toivonut mitään muuta kuin sen mitä minulla jo on. Loput unelmat ovat hassuttelun höpsöttelyä. Ihania sellaisia.
5)
Puhelut. Minulla on käsittämätön kapine käytössäni, älypuhelin. Mutta en ole jaksanut opetella sitä ja sen hienouksia. Mutta tärkein ominaisuus toimii. Puheluita soitan ja vastaanotan. Teen sitä niin paljon, kuin päivässä on joutominuutteja. Minulla on kolme ystävää joiden kanssa voimme soitella ihan mistä vain, kuinka käsittämättömiin aikoihin vain ja kestoltaan ihan minkämittaisia vain puheluita. Ne puhelut henkivät kaikella tapaa tuttuutta, ne alkavat yhtä yllättäin kuin loppuvatkin. Mikään edellisessä lauseessa ei anna viitteitä, että puhelu olisi loppumaisillaan. Se vain loppuu "nyt täytyy mennä moi". Se saattaa kuulostaa töykeältä, mutta ei ole. Se on tuttuutta ihan syvemmällä tasolla.
Tämän vastapainona tuntuu kummalliselta, että en soittele kovinkaan usein monille muille ystävilleni. Jostain syystä tuntuu, että pitäisi kerrata pitkä matka puheluiden väliltä. Siihen ei hektisessä elämässä ole aikaa. On vain ajatukset joita heidän luokseen lähetän.
6)
Ystävät. Minulla on todella läheisiä ystäviä, joiden kanssa olen kasvanut ja kulkenut elämäni tärkeimpiä hetkiä. heidän kanssaan olen saanut olla kaunis ja voimakas, hauras ja heikko. He ovat ystäviä jotka iloitsevat, kun onnistun ja ovat valintojeni takana. Mietin, kun olin vakavasti sairas, että olen onnekas, kun minulla on ystävät ja perhe. Nukahdin sairaalassa ja kun avasin silmäni huoneessani oli ystävieni taukoamaton vuoteen vierellä istuminen. He olivat arkeni enkelit, he valvoivat kanssani, he kantoivat minua. Se ei ollut suuria sanoja, se oli läsnäolevaa ystävyyttä. He antoivat minulle pala palalta sen uudelleen sen kokemuksen, että minua määrittää moni muukin asia kuin sairaus.
7)
vanhempani ja anoppini. Minulla on vanhemmat, jotka ovat aina ja ehdoitta rakastaneet minua. Olen saanut hyvän kasvupohjan. He ovat kokeneet itselleen merkitykselliseksi olla apuna ja elämän arjessa rinnallakulkijoina kanssamme. Ei vain sen vuoksi, että me olemme tarvinneet vaan sen vuoksi, että he ovat itse halunneet! Mikään ei ole parempaa elämässä kuin tulla kotiin migreenistä kärsivänä ja äiti on tehnyt makkarakeiton valmiiksi. Isäni aina sanoo, että monia asioita voi elämässä katua, mutta sitä ei, että on antanut aikaa ja hoitoa lapsille.
Anoppini on myös todella mainio ihminen. Hän on löytänyt mukavan tavan olla osa perhettämme. Hän on meille aina myös kovin avulias. Soitto vain niin hän hurauttaa paikalle. Iloiseksi minut tekee myös hänen pohjaton ylpeytensä meidän lapsistamme. Hänen kanssa saa ihan surutta ihmetellä omia mainiota lapsia :) Erityisen kiitollinen olen hänelle siitä, etä hän on antanut miehelleni hyvän kasvupohjan. Me olemme onnekkaita saadessamme ammentaa yhteistä matkaamme niistä lähtökodista, jotka meille annettiin.
