mummi ja lapset

Tänään meillä oli vauhdikkaista vauhdikkain päivä. Mummi tuli apuun. Futisturnauksen saldo oli hienosti kolme voittoa ja yksi tappio, tyttärellä omasta pelistään voitto. Saldo päivästä oli kuitenkin hyväntuulinen joukko vastaanottamassa meitä kotona, kun tulimme mieheni kanssa syntymäpäiväjuhlilta kotiin. Saldoa on myös yhteinen tavallinen päivä. Päivä jolloin normaalit touhut pyörivät ja isovanhempi on läsnä, menossa mukana. Se on saldo josta olen itse aikanani jäänyt paitsi nyt osaankin aina ilahtua ja tyytyväisenä ajatella, että lapseni saavat jotain sellaista jota ei saada hetkuloissa ja vetkuloissa. Sitä saadaan, kun eletään yhdessä tavallista elämää. Yhteistä elämänkokemusta ei voi rahalla saada sen saa vain elämällä. Kiitos Mummi tästä päivästä, (jos luet tämän) <3

pieni, pieni maailma

Olimme alkuviikon Tallinnassa. Meillä oli aivan valataisan hauska matka kaikkineen. Ihania ja hauskoja sattumuksia. Näin loppuviikosta tuntuu, että miten tämä viikko on voinutkin olla näin pitkä. Nyt en tarkoita kestollisesti vaan tapahtumarikkaudeltaan.

Tänä facebook aikakautena aina yllätyn kuinka tavattoman pieni on maailma. Tutustuimme uusiin ihmisiin maanantaina. Emme olleet esitelleet seurueessamme kuin etunimet. Viro on kuitenkin aivan käsittämättömän pieni maa ja vielä pienemmät ovat jonkun harrastuspiirin jäsenmäärä. Ystävissäni sattuu olemaan virolaisia leijasurffaajia ja tsadäm, klik, klik ja johan minullakin oli posti odottamassa. Uusi ihminen oli törmännyt sattumalta minuun omien kaverien kavereissa. Small is world. Alan uskoa vahvasti siihen, että jokainen ihminen linkittyy toiseensa kuuden ihmisen kautta. Tällä kertaa tarvittiin vain yksi ja taas on uusi tuttu Pärnun rannalla.

ylpeyden aihe

Olen nyt jättänyt taakseni samsung-aikakauden vain parin kuukauden jälkeen ja palannut takaisin Nokiaan. Yritän nyt tuunata ja ladata kaikkia tarvitsemia asioitani puhelimeeni, jotta puhelin on kätevä ja toimintakykyinen ts. iskuvalmiudessa tilanteessa kuin tilanteessa.

Minulle tärkeä toiminto on spotify, olen nyt pari tuntia ladata sitä puhelimeeni. Puhelintani ei löydy listasta, joka tukee spotifyn asentamista. Kyllä se tukee, pakkohan sen on. Oikeasti, minulle se spotify on vieläpä kaiken muun hyväksi kuulunut kauppaan. Jotenkin tiedän, että sen on oltava mahdollista. Minä en vain osaa enkä löydä.

Olen niin ylpeydeksi koko Nokia Suomelle!

pyyhe

Hikinen salitreeni takana, kello tikittää ja töihin on kiire. Vielä nopeasti sitä ennen suihkuun....pyyhe kotona. Kun kuivaa itsensä kertakäyttöisiin pefletteihin voi olla vakuuttunut, että on elänyt elämässään monta hienompaakin hetkeä.

39 vuotta

Olen aina pitänyt vanhenemisesta. Minusta iän myötä minun elämäntaitoni on jos ei nyt jalostunut niin ainakin syventynyt. Jokaisessa ikävaiheessa on ollut aina mukavia asioita elettävänä. En ole varsinaisesti odottanut tulevia vuosia mutta, kun ne ovat käsillä olen aina nauttinut niistä. Minulla ei oikeasti ole ollut kolmenkympin kriisiä. ja nyt orastava neljäkymppinenkään ei saa minulle ylimääräisiä värähtelyjä aikaan.

Ystäväni ovat olleet vakuuttuneita, että minulta a) jotenkin puuttuu aivojärjestelmästäni tai geeneistäni asia nimeltä ikäkriisi b) se iskee minuun kaikkien menetettyjen vuosien voimalla jossakin kohtaa niin, että maa vavahtelee jalkojeni alla tai c) en ole uskaltanut vain kohdata ikäkriisiä.

Itse lisään vaihtoehdon d) olen vain tyytyväinen tähän ikään. Ajatellessani itseäni, kun täytin 38 vuotta en ollut edes varma säilyisinkö hengissä sairaudesta saati sitten, että pysysisin toimintakykyisenä. Olen nyt kahdella jalalla, urheileva, terve, elinvoimainen nainen. Kiitollisuus elämänlahjasta, siitä että olen, on niin syvässä, että käsillä olevat vuodet ovat minulle vain lahjaa.

Vanhenen, kroppani ei ole sama kuin nuorena, iho on erilainen ja silmäkulmiin on ilmestynyt juonteita.
Kuinka kohtaan asioita, prosessoin niitä ja elän puolisona, äitinä, ystävänä on kuitenkin toista kuin se oli nuorena. Kirkasotsaisuus on vaihtunut syvempään ymmärrykseen, mutta ripaus sinisilmäisyyttäkin on vielä tallella.

Mietin, että nyt elän elämäni ihania hetkiä. Lapset eivät ole enää pikkulapsivaiheessa (jota joskun ikävöin, niin että sattuu). Minulle jää nyt ehjät yöunet ja voin lähteä lenkille ilman, että siihen tulee lastenvahteja avuksi. Lapset ovat kuitenkin kasvamisestaan huolimatta iässä, että haluavat tehdä asioita kanssamme. Minä olen lapsilleni yhä edelleen se, jolle lähtee ensimmäinen puhelu, kun jotain todella ilahduttavaa tai surullista on sattunut. Minä saan olla lähellä, pitää sylissä ja paijata. Silti he toimivat, valmistavat ja tekevät asioita jo itsenäisesti, omalla tavallaan ja saan ylpeästi katsoa sivusta ja nähdä levollisesti kuinka he pärjäävät.

Miehen kanssa on löydetty hyvä tapa elää yhdessä, toinen toisiinsa sitoutuen, toinen toisensa tuntien. Se, että me olemme tiimi, pari, joka elää elämää, kaikkia sen hetkiä yhdessä on meille täydellisen selvää.

Vanhemmat ovat hyväkuntoisia ja heitä ei tarvitse vielä hoitaa.

Ammatillisesti tiedän omia kehityshaasteita mutta tiedän myös vahvuuteni. Pidän työstäni ja tunnen myös osaavani sen. Välillä olen ja rohkenen olla, vain kysyjän, yhdessä ihmettelijän paikalla.

Fyysisesti olen vahva ja elinvoimainen.

En ole kriisissä, olen vain tyytyväinen 39-vuotias.

Tänään aamulla uutisotsikoita selatessani sain selkeää faktaa sanojeni tueksi. Tutkimus, joka paljastaa, että joku muukin kuin minä tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa 39-vuotiaana.

Tämän biisin myötä iloa viikonloppuun, juuri sen ikäisenä kuin olet!
Vielä korvissa kuuluu "rock`n roll"....

terveisin Miret

8 sekunnin ensivaikutelma

Sanotaan, että ensivaikutelma on se, jonka korjaamiseen menee loppuelämä.
Olimme ystäväni Selenan kanssa Pärnussa viikonlopun ja leikimme ravintolassa leikkiä, jossa veikataan ihmisistä milloin mitäkin. Näin Lontoon olympialaisten kunniaksi leikimme, että mitä olympialajia kyseinen ihminen harrastaisi.
Sisään asteli mieskaksikko, josta me kumpikin sanoimme heti, että toinen heistä on erittäin mukavan näköinen ihminen. Siis mukava, ei komea tai viehättävä vaan luonteeltaan todella mukava. Kaverinsa sai sen sijaan lyhyen esiinmarssin aikana meidät kummatkin ajattelemaan, että hän on jostain syystä puolestaan taas nuija.

Vielä mukavuus ja nuijamaisuus eivät ole elleet olympialajeja mutta heistä vain nuo äskeiset asiat suorastaan puskivat ulos, että ne oli pakko sanottaa ensin. Tämän mukavan miehen lajiksi minä veikkasin heti hiihtoa. Siitä sain hiukan kuulla jälkikäteen, koska hiihtohan ei ihan perinteisesti vielä ole kesälajien joukossa. mutta kesä tai ei, hiihtäjä. Nuijan laji oli hiukan haastava mutta päädyimme kuitenkin siihen, että hän on moukarin mittamies tai vaihtoehtoisesti dopingtestaaja.

Tuskin olimme ehtineet lajikuvauksessa loppuun, kun he juuri rantautuivat meidän pöytäämme. Ilta kului kuitenkin rattoisasti jutustellen niitä ja näitä.

Teimme lähtöä ravintolasta kotiin ja toivotimme Selenan kanssa hyvää illan jatkoa jne. Miehet olivat silminnähden pettyneitä yhteisen illan päättymiseen vaikka olimme tehneet HYVIN selväksi, että me olemme rouvahenkilöitä ja piste kaikkiin asioihin ja kaikella tapaa on juuri sanan rouva jälkeen. Pettymyksestään huolimatta mukava mies oli kohtelias ja sivistynyt, kiitti illasta ja toivotteli hyvää yötä. Mutta mitä tekee nuija, hän oli kuin pikku lapsi joka polki jalkaansa ja pyyteli jatkoille.
Ei, ei, ei, me emme tule. Selena kohteliaasti sanoi, että oli mukava tavata johon nuija sanoi tomerasti: EIKÄ OLLUT!

No niin illan aikana käydyt keskustelut ja illan viimeiset sanat osoittivat, että ensivaikutelma on usein se oikea. Niin tai ei aivan, mukava oli mukava mutta nuija ei ollut nuija, vaan TOSINUIJA!

terveisin Miret

p.s. mukavan miehen laji oli kuin olikin hiihto. Nuijan lajia ei haluttu edes selvittää tai jos joku sopisi kuvaan niin se olisi joku ilmavaivoihin tai kainalopieruihin liittyvä.

Hyvän tuulen tuojat

Kuuntelen aamuisin radio Aallon Dynastiaa, koska se vaan on niin hyvä. Kaikella tapaa hyvän mielen tuoja. Rakastan sitä nokkelaa sanailua, kun joku syöttää pallon niin voi olla varma, että saa takaisin vastapallon.
Muistan aikanaan jo kuinka Vehviläinen ilahdutti Novalla ja eräänä aamuna hän sanoi, että XX% ihmisistä ei saa nuolaistua omaa kyynärpäätään. Juttu jatkui moniin muihin aiheisiin. Niin kuin nytkin minun juttuni palaa takaisin siihen mikä tuottaa iloa.

Minusta huumori on parasta silloin, kun siinä on fiksuuden, nokkeluuden ja itseironian kombinaatio. Loistava taito kertoa tarinoita on vain harvoilla ja se kenellä on he ovat siinä omaa luokkaansa.

 Haluan mukavaa keveyttä aamuihini. Haluan kuulla ajankohtaisia asioita mukavan huumorin höystämänä. Työni on mitä suuremmissa määrin syvällistä ja pohdiskelevaa ja varmasti juuri siksi myös haluan vastapainoksi jotakin kevyttä ja hetken ilmiöissä hetkellisesti kiinni olevaa.
Valteen kommentit ovat ihania ja hänen äänenpainonsa on aivan omansa, voin mielessäni nähdä silmän pyöräytykset ja jopa ilmeet, sillä niin hyvin hän pystyy sanallisesti tuomaan fiiliksensä esiin.
Huumori on monessa kohtaa selviytymiskeino noloista tilanteista, epäonnistumisista ja raskaista hetkistä mutta se on puhtaasti vailla mitään tavoitetta vain ihana osa ihmisen elämää.

Terveisin Miret

p.s. Vehviläinen jatkoi myöhemmin, että myös xx% ihmisistä kokeili heti saako itse nuolaistua omaa kyynärpäätään....niin kuin ehkä sinäkin juuri teit. Minut hän sai silloin kiinni yrittämästä temppua liikennevaloissa. Kyllä, minä kuuluin siihen joukkoon, että en saa nuolaistua ja heti kokeilen. Iloista päivää sinulle!

just, just

Olen tehnyt ison työn, uurastanut hikisesti kuntoiluprojektissani. Vaikka minusta on iso määrä jo hävinnyt niin "kukaan" ei ole huomannut sitä, ainakin mitä on uskominen ihmisten kommentteihin. On tietysti selvää, että harva sanoo, että sinäpä olen hoikistunut, kun se saattaa sisältää metaviestin: olit hoikistumisen tarpeessakin.

Kun olin hoikka niin naiset eivät kommentoineet ulkonäköäni tai pukeutumistani millään tavalla. Pyöristyttyäni useat ihmiset alkoivat antaa runsaasti positiivista palautetta. Mietin, että mikä ihme siinä on? Olinko pyöreämpänä enemmän sen kehun tarpeessa? Onko pyöreää helpompi vain kehua?
En tiedä.
Nyt kuitenkin olen hivenen hoikistunut ja vaikka matkaa vielä on niin luulisi oikeasti, että ne 12cm vyötäröstä ja lantiolta kadonnutta senttiä näkyisi jo ulospäinkin. Ystäväni ja rakkaat työtoverini sanoisivat kyllä jos huomaisivat.
Mutta ei ole huomattu. Mieheni ja vanhempani ovat kyllä huomanneet. Niin ja rakas Selena....
Joka innostuneesti minut nähdessään sanoi "hyvä ihme, sun varpaat ovat laihtuneet".

Niin monta kk hikistä treeniä, pitäähän se jossain näkyä...edes sitten niissä varpaissa.
Nyt en vain muista mihin sairauteen varpaiden hoikistumisella saattaisi olla ennaltaehkäisevä vaikutus, täytyykin seuraavalla kerralla kysyä, kun lääkärin tapaan :D

the end

Erään ystäväni Facebook status oli tänään "Kaikki päättyy hyvin. Jos ei pääty hyvin, ei se ole vielä päättynyt."

Valtaisan hieno ajatus. Itseäni on vaikeissa tilanteissa johtanut aina ajatus, että tämän hetken merkitys avautuu minulle vielä myöhemmin. Kulkiessani pimeimmissä hetkissä, joiden mielekkyyttä ja tarkoitusta en ymmärrä ja pystyn sitä hetkeä vain vaivoin edes sietämään minua helpottaa ajatus siitä, että näen vain pienen luvun tästä kirjasta. En ole edes ajatllut että se kirja aina päättyisi edes hyvin, mutta joskus, edes kappaleen enemmän ymmärrän paremmin sen hetken merkittävyyden.

Jälkikäteen ajatellen olen niissä hetkissä kasvanut ihmisenä, löytänyt itsestäni voimavaroja joita en olisi kuvitellutkaan omaavani, olen saattanut tyriä ja silti jälkikäteen uskon omaavani parempia valmiuksia uusien tilanteiden ratkaisemiseksi kuin ennen sitä.  

Tunnustelen mielessäni vielä tuota inspiroivaa ajatusta " Kaikki päättyy hyvin. Jos ei pääty hyvin, ei se ole vielä päättynyt. "
Jos ajattelen vaikeita paikkojani nyt niin voinkin todeta, oli aivan liian aikaista sanoa, että ne eivät päättyneet hyvin mutta opin niistä. Kuinka hieno uusi ulottuvuus tarinoihin tulee kun ajattelen, että eivät ne olleetkaan päättyneet. Niiden päättyminen olikin kauempana kuin ajattelin, irtonaisena itse tilanteesta mutta silti kiinteänäosana elämän polkua.

Elän hyvää elämää, josta osaan olla todella kiitollinen. Minulla on hyvä, elämäni mies, minulla on ihanat, rakkaista rakkaimmat lapset, hyviä ystäviä, koti, työ ja terveys, Jos pyytäisin enemmän olisin ahne.

Olematta äitelä amerikkalainen kirja jossa lopussa perhe kävelee kohti auringonlaskua kultainen noutaja kintereillään ja mielessään voi kuvitella kuinka elokuvaversiossa tuosta kirjasta olisi soinut sinfoniat taustalla. Sanon nyt uuden ajatuksen siivittämänä, että minun elämäni on kuin kirjapino jossa on eripaksuisia, eri sävyisiä novelleja ja romaaneja. Kaikki ne ovat osa minun elämäni kirjastoa, jossa kaikki tarinat ovat loppujen lopuksi päättyneet hyvin, erilailla kuin kirjan alkusivuilta olisi voinut ajatella, mutta hyvin.
Voin nöyrin mutta levollisin mielin todeta, että olen onnekas, minulla on hyvä elämä.

Käärme

Jos jotain en ymmärrä niin se on käärmettä lemmikkinä. Minä välttelen niiden näkemistä missään olosuhteissa saati että ottaisein sellaisen lemmikiksi. Vielä karmaisevammalta ajatus tuntuu, kun ajattelen, että toiset pitävät niitä vapaina omassa asunnossaan. Aina silloin tällöin saa lehdestä lukea, että taas oli joltakin lähtenyt käärme karkuteille.
 Olisipa kiva saada sellainen "mainosposti" luukusta. Anteeksi mutta meidän "niilo" kuristajakäärme on kadonnut, Niilo on kiltti mutta vikkelä. Omistaja kaipailee.

Mietin omakotiasumisen(toisinaan niitä todella täytyy miettiä) iloja, yksi minun mielestä kärkisijoille asettuva plussatekijä on ehdottomasti tämä käärmejuttu. Ei tule muiden taloyhtiön asukkaiden käärmeet meille. Tämä on niin suuri ilouutinen varmasti myös talven lumituiskussa, kun mieheni tuuppaa tuhatkiloista lumikolaa jo kolmatta viikkoa kinoksen yli. Hänkin ihan varmasti mielessään puntaroi tätä käärmejuttua ja voi vain mielessään, otsa hiessä tuumailla, että kyllä omakotitalossa on mukava asua!

Miret

p.s huomaan itsekin, että saatoin tehdä PIENEN yleistyksen, että käärmeitä olisi lähes kaikilla ihmisillä paitsi minulla.

coconut ja syksy!

Vaikka olen syksyihminen en meinaa kestää kuitenkaan kesän loppumista. Minusta ne vuodenajat tulevat ihan väärinpäin. Ensin kuuluisi tulla syksy ja vasta sen jälkeen kesä, jotta syksyllä olisi jotain odotettavaa. Kesän jälkeen leuto kevät ja sitten parin viikon kirpeä talvi, että saadaan valkeat joulut yms.

Ostin viikonloppuna kookoksen. Jo pelkkä ostaminen vei minut välittömästi kesäisiin tunnelmiin. En nyt oikeasti puhu kookospähkinän päällä olevista piikkimäisistä karvoista vaan sitä tuoksusta ja tuoksun myötä tulevasta tunnelmakuvasta.

Levittäessäni kesällä aurinkorasvaa, olen välittömästi oman elämäni miss hawaiian tropic, sillä ainoa oikea aurinkorasva pitää sisältää kookoksen tuoksua. öljy olisi se aidoin, mutta Pärnun hiekka lentää useimmiten niin, että olen katsonut parhaimmaksi unohtaa öljyn, sillä en halua myöskään näyttää leivitetyltä wienerleikkeeltä. Rasvaus kotona jotta merenrannassa saan vain nauttia kookoksen tuoksuisesta auringosta ;)

Tänään siis oli kookoksen aika. Pieni karheus kurkussa ja vilunsekainen olo eivät ehkä olleet parhaat seuralaiseni saattamaan minut kesäisiin tuokiokuviin(mielikuvissani olin kolmiobikineissäni kullan ruskeaksi paahtuneena tuskaisen kuumalla rannalla). Tyttäreni pyysi saada rikkoa kookoksen ja seuraavassa hetkessä hän kävi ulkona jysäyttämässä kookoksen asfalttiin (mielikuvissani baarimikko napauttaa minulle kookoksen auki ja laittaa siihen pienen pillin ja aurinkovarjon).

Kookos räjähti osiin ja nyt niitä pieniä puisevia palasia syödessäni totean vain, että niin pitkä matka on kesään, niin pitkä. Todellisuudessa ja mielikuvissa.

taidan heittää loput kompostiin ja lähteä keittämään mummin viinimarjamehua. Elämän tosiasia on käsillä. Nyt todella on syksy. Ei edes loppukesä, vain syksy.

pipo

Syksy on tullut. Sen tuntee luissa ja ytimessä mutta ihan kohta myös päässä, kaulassa ja sormissa. Olen aloittanut syksyyn varustautumisen. Olen ostanut mustaa ulkoiluasuani piristämään ihanan turkoosin tuubihuivin ja nyt etsin pipoa, joka olisi trikookangasta ja ehdottomasti sen tulisi olla turkoosisävytteinen. Sain facebookin kautta mainoksen yhdestä firmasta ja klikkailin itseni sivuille. Juuri sellainen pipo kuin halusin löytyi. Nähdessäni kuitenkin pipon nimen, VALAS, alkoi minusta tuntua siltä, että ei se sittenkään taida olla etsimäni.
Toinen löytämäni pipo ei sekään tuntunut hyvältä, kun juuri olin lukenut koulun täitiedotteen. Sen nimi, kun sattui olemaan ÖTÖKKÄ.

Nyt siis pipo löytyi mutta nimi esti minua tekemästä ostopäätöksen. Noista kummastakin haluan pysyä mahdollisimman kaukana. Ötökästä päässä ja valaasta olomuodossani. Etsintä jatkuu...

seniorisankarit

 En ole tekemässä tästä mitään liikuntablogia tai yhden asian vouhotustuumailuja. Sanon tämän siksi, että jos teistä lukijoista on joku muukin kaltaiseni, joka vaihtaa välittömästi toiselle taajuudelle, kun jutut ja tekstit muuttuvat omiksi "kääntymisen ja uuden elämän" kertomuksille. Silläkin uhalla aion nyt kertoa uusista idoleistani. Aloitin viikon aamuvarhaisen jumpalla. Joukossa oli mielestäni hämmästyttävän paljon senioreita, olinhan ilmoittautunut syvävenyttelyyn. Ilmeisesti meidän pikkukylästämme ihmiset säntäävät kiireen vilkaa työmatkaruuhkaan eivätkä ketkään muut kuin minä ja seniorit ehdi venyttelemään kissojen lailla uuteen viikkoon.

Ryhmäläiset toivottivat minut uuden kävijän tervetulleeksi porukkaan ja siitähän se meno sitten lähtikin. Ajattelin jossakin kohtaa tehtyäni ensin kymmeniä jalkakyykkyjä, vatsalihaksia, ähellettyä jos missäkin asennoissa painojen kanssa ja steppailtuani laudalla, että tällaisessa syvävenyttelyssä en olekaan aiemmin käynyt :)

Hiki virtasi ja tiukalle otti, silmäkulmastani näin kuinka ympärilläni olevat seniorit pistivät menemään ja eräs vaarikin nosti peukun pystyyn tsempin merkiksi. Tsempiksi minulle, upeaa, pinnistämiseni ilmeisesti näytti siltä, että pieni kannustus oli paikallaan.

Tunti loppui ja ryhmäni katosi pukuhuoneeseen, notkeina ja elinvoimaisina. Niin minäkin sisäissesti Madonnana ja ulkoisesti suurin pudottaja kisan alkumetreillä kahlaava tyttönen. Olin kuitenkin aivan haltioitunut ja  seniorit olivat asettaneet minulle tavoitteen. Tuohon tulee pyrkiä, seniorina samanlaisessa kunnossa. Aivan upeaa, he ovat minun sankareitani!

Lähtiessäni suihkun kautta kohti työpaikkaani tunsin oloni huikaisevan hyväksi. Ihana alku viikkoon, päätin ilmoittaa itseni heti uudestaan seuraavaan maanantaihin. Katsoin viikko-ohjelmaa ja huomasin ilmoittaneeni itseni syvävenyttelyn sijasta seniorijumppaan. Näin juuri. Minun uusi harrastukseni, näin 39vuotiaana, seniorijumppa!

All inclusive

Hei tervetuloa palvelutalooni, jossa on kaikenkattava majoitus-, catering- ja kuljetuspalvelu kaikkina juuri sinulle ja sinun tarpeillesi sopivassa muodossa. majatalon emäntä hoitaa kätevästi pyykit, ruuat, kaverisynttärilahjat, unohtuneet koulukirjat, viikko- ja suursiivoukset käden käänteessä. Hän myös toimii logistiikkapäällikkönä, joka näppärästi vie mennessäs ja tuo tullessas asenteella ei koskaan ajele päämäärättömästi vaan hoitaa kymmenien asioiden listaa suvereenisti. Jokaiselle lempiruokaa, tarpeeksi mutta kaikki ikäkauteen liittyvät asiat huomioiden tv:n katseluaikaa ja nintendopelejä. Tätä ja kaikkea mitä mieleesi juolahtaa palveluita on vuosien kokemuksella tarjoillut kotimajoitus Miret.

Kesän kynnyksellä palvelutaloni meni lomatauolle.
Oivalsin, että meidän perheessämme asuu pikkuhiljaa kohti nuoruutta kulkevia lapsia ja vahvasti jo aikuisuuden puolella oleva mies. Olemme kesän ajan harjoitelleet pikkuhiljaa siirtymistä yhteisten tehtävien hoitamiseen. En usko, että olen kovinkaan kohtuuton jos vaadin, että 10- ja 12- vuotiaat saisivat vietyä pyyhkeensä paikoilleen, likaiset vaatteensa pyykkiin, koulurepun omaan huoneeseen, petaamaan (ihan miten päin vain) sänkynsä. En myöskään usko, että lapsuuden polkua lyhennetään julmasti jos liitän tähän jopa astianpesukoneen tyhjentämisen, roskien viemisen ja koiran ulkoiluttamisen.

Pyysin myös lapsiani tekemään listan tavallisista arkiruuista, joista he pitävät ja haluaisivat syödä. kaksi tuli helpolla mutta jo kolmannen kohdalla he olivat luovuttaa. Pinnistivät kuitenkin loppuun asti mutta totesivat kummatkin oman listansa kanssa, että on vaikea löytää edes itseä miellyttäviä saati sitten jos olisi pitänyt löytää koko perhettä miellyttävät ruuat. No tein ruokalistan niistä ja omistani. kaikki sitouduimme syömään myös toisten lemppareita vaikka se ei omalta listalta löytyisikään. Itse tingin siitä, että teemme kaiken itse. Eines on eines, mutta jos se lisää perheen aikaa mietin, että eines on sittenkin aika sopiva vaihtoehto.

Ystävättäreni vuotta nuorempi tyttö oli saanut tehtäväkseen valmistaa perheelle helpon ruuan. Oma tyttäreni suorastaan kinusi, että saisiko hänkin. Kyllä ihan varmasti saat. Se, että alan ajamaan alas all inclusive palvelutaloani on paikallaan. Se on paikallaan siinä, että kasvatamme lapsia pikkuhiljaa vastuunkantamiseen yhteisten asioiden suhteen. Heille sopivassa määrin ja ikäkauteensä sopivien tehtävien kautta he oppivat taitoja ja saavat kokemusta. Okei mitä minä teille selitän, ehkä se on ollut kaikille ihan selvää, minä en vain ole huomannut, että aika kuluu ja lapset kasvavat. 

Tänään voin sanoa, että lenkin jälkeen mikään ei olisi voinut maistua paremmalle, kuin tyttäreni laittama ruoka (Ikean lihapullat, pohjaanpalanut kastike, perunat, salaaatti johon oli kokin veitsi kovin harvakseltaan osunut, ainakin jos kuutioiden koko kertoi mitään asiasta).  Kehuin ja kiitin vuolaasti. Huomioin myös pöydänkattaja poikaani (ruoka meni loistavasti alas vaikka söinkin eripari haarukka-veitsi setillä).

Kaikki oli täydellistä, sinne päin, mutta he olivat sen tehneet omilla taidoillaan ja ajtuksillaan ja juuri siksi vain ja ainoastaan täydellistä. 

osa minusta tuli takaisin

Olen palannut Suomen kotiin. Tai osa minusta. Joku osa minusta jäi Pärnun kuntosalille ja merenrantaan, pyöränselkään ja lenkkipoluille. 12cm vyötäröltä, 12 cm lantiolta ja 6cm reisistä jäi vauhdin pyörteisiin.
Keväällä alkanut päänsisäinen työskentelyni sai fyysistä jatkoa, kuten aiemmin kerroinkin, personal trainerin kanssa.  Olin monella tapaa luopunut toivosta monien painonpudotuskokeilujeni jälkeen. Oikeasti tiedän kaikki dieetit raejuusto-ananas dieetistä pussikeittoihin. Pystyin niihin kaikkiin....hetkellisesti. Työkaverini pudotti huikeat 20kg pussikeittojen avulla, se oli hänen elämäänsä juuri sopiva ja oikeanlainen. Minulla ajatukseni sen jälkeen ei tehnyt mitään muuta kuin miettivät seuraavaa ruokailua pussikeittoa ja esim kolmea mansikkaa. Upeaa, kolme mansikkaa.

Muistan painonvartijat kokeiluni jossa hauskuutin lähinnä itseäni katselemalla muiden ilmeitä, kun ryhmänohjaana ihan tosissaan kertoi kuinka hänkin oli "edellisessä" elämässään saattanut ahmia vaikkapa kolme nakkia ihan tuosta noin vain. ai jaa, ettäkö oikein kolme. Varsinainen ahmatti.

Vaikka äsken ehdin leveillä, että olen kokeillut kaikki dieetit niin totuudessa pysymisen vuoksi täytyy tunnustaa, että se valkoviini- munadieetti on jäänyt kokeilematta. Uskon, että se olisi ollut varsin lystikäs dieetti, mutta pidemmän päälle olisi voinut koitua monella elämänsaralla kohtalokkaaksi. Niin tai näin.

Ymmärsin kahden ensimmäisen kidutusviikon jälkeen, että urheilu on se juttu johon minä pystyn. Minulla on kuitenkin urheilijatausta. Olen saanut liikunnasta tyydytystä ja voimaa. Olen ylipainostani huolimatta siinä onnellisessä asemassa, että kehoni muistaa urheilun ja kuntoni lähtee kohoamaan varsin rivakasti.
Ne kaksi kidutus- ja nöyryytysviikkoa olivat sellaisia, että ajatus hengenlähtemisestä ei ollut kaukana. Ne olivat henkisesti nöyryyttäviä, epäuskon ja hämmästyksen ja jopa surun viikkoja.  Kolemannella viikolla tunsin, että juna lähtee kulkemaan ja se tuotti valtavaa mielihyvää.

Loma on loma ja siihen kuntoilun saa sopimaan helposti mutta haastavaksi asia muuttuu arjen temmellyksessä. Olen päättänyt saada sen kuitenkin sopimaan. Olen solminut "elinkautis"sopimuksen paikalliselle kuntosalille, olen tehnyt varustekassin heti valmiiksi ovensuuhun ja suunnittelen viikkoni ennalta.
Silti se tärkein asia on oman mielen ymmärtäminen. Personal trainerini sanoi jatkuvasti "Miret, listen your body". Sanoin kuunnelleeni sitä melko vahvasti viimeiset vuodet ja me kummatkin näemme lopputuloksen. Minun kehoni kuiskii minulle "sohva, sohva, suklaa, sohva" Ei mitään kuunteluita vaan selkeitä päätöksiä! Vai niinkö olinkaan oikeasti kuunnellut kehoni kieltä?

Kehoni oli valittanut ja vaikeroinut monessa kohtaa ja minä olin tulkinnut sen sanoja väärin, kun se kehoitti minua liikkumaan olin passivoitunut. Kun kehoni väsyi ja olisi tarvinnut herättelyä annoin sen vaipua läpi vuodenaikojen kestävään talviuneen. Olen kuunnellut mihin suuntaan kehoni kieli minua vie. Se ei vie suinkaan joka kerta kuntosalille vaan metsään ja merenrantaan. En jaksa työviikon iltoina ajatellakkaan, että joku huutaisi pirteästi korvaani, puhumattakaan puhuisi minulle suorastaan karkeasti. Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, pään ja liikkeen yhteensulautumista.

Personal trainerini kannusti minua tulemaan hänen tunneilleen bodybalanceen, menin ja oivalsin juuri tätä kehoni kaivanneen, mieleni ja kehoni. Olin ylittänyt esteeni, olin uskaltautunut yli omien pelkojeni ja epäilysteni hämärän maaston. Olin notkea kuin norsu mutta mieleni lauloi, taipui ja kaartui kauniisti. Olin kuunnellut kehoani ja annoin virran viedä.

Olen soimannut matkallani itseäni omaa itseni kohtaa näyttämästä välinpitämättömyydestä kunnes oivalsin, että aika on vasta nyt kypsä. Tällä kaikella on ollut aikansa ja hetkensä. Se aika on kypsä nyt, se ei ollut pikkulapsivaiheessa, se ei ollut keskellä opiskeluja, se ei ole ollut näinä ruuhkaisina vuosina, se ei ollut keskellä sairautta. En jaksanut, pystynyt tai kyennyt. Sen aika on nyt!

Personal trainer leikkasi mittanauhastani ylimenevän osan pois, symbolisesti se oli suuri ele. Jotakin jätetään lopullisesti taakse, jokin vaihe leikataan pois ja paluuta siihen ei enää ole. Minulla on reilu vuosi siihen, kunnes täytän 40, siihen hetkeen on eräs etappi asetettu. Jos ei maali niin maalialueella haluan kulkea niihin aikoihin. Se aika on tarpeeksi pitkä ja lyhyt samalla kertaa.

Osa minusta tuli takaisin, kuten aloitin. Vain osa kevääseen verratusta fyysisestä olomuodostani palasi takaisin. Ennenkaikkea kuitenkin tunnen, että osa minua, sitä joka on ollut kaiken fyysisen kuorman alle haudattuna on tullut takaisin. Se sporttinen ja urheileva Miret. Se tuntuu luissa ja ytimessä, mielessä ja kehossa!

kesän lumossa

Olin ajatellut, että minulla on nyt lomallani vain aikaa ja viitseliäisyyttä käydä Pärnun kirjastossa päivittämässä blogiani. Kotona en sitä pysty tekemään, koska meillä ei ole siellä nyt internetliittymää. Monestakin syytä ja sitten taas monestakin syystä sitä olen myös kaivannut. Siltikin vielä suuremoi osa minua haluaa olla sitä ilman.  En ole sii päivittänyt blogiani koko kesän aikana. Tai tämän ajanjakson, jota kesäksi kutsutaan. Olen kiireinen lomalainen. Olen ollut innokkaasti mukana Pärnu Summer cupissa, tuossa mainiossa baltian maiden, kaiketi suurimmassa (?), jalkapalloturnauksessa. Se imi minut matkaansa, jännitin matseissa, järjestelin käytännön asioita ja  ravitsin pelaajaani tämän lisäksi hengailin ja imin itseeni kisakylän ja uusien ihmisten mukana tuomaa tunnelmaa. Sen jälkeen ja sen aikana ja sitä ennen me olemme kiitettävästi ja ilolla eläneet todeksi myös virolaista sananlaskua, josta tässä aiemmassa postauksessani mainitsinkin.Ihanaa hulinaa mutta ei siinä blogia ole ehtinyt päivittää.

Olisi monta hauskaa sattumaa, joista tulen vielä kertomaan mutta nyt täytyy taas mennä tällä kertaa minä olen Helsinki cupin pyörityksessä mukana, jälleen taustajoukoissa. Vielä, kun joukkoihin kelpuutetaan äiti, isi ja sisko me menemme ilolla mukaan...sisko ehkä meistä' pisimpään "kelpuutetaan" mukaan, kunnes hänenkin paikkansa täytetään tyttöystävällä. Tämän suuntauksen olin huomaavinani tehdessäni pienimuotoista tutkimustani eri ikäryhmien pelien katsojatilanteista ;)

pakkaamisen kirous

Jos jossain olen huono niin reissuun lähtemisessä ja sieltä palaamisessa. Olen (ainakin omasta mielestäni) varsin oivallinen matkakumppani mutta lähtijä ja palaaja en ole ja siihen ei auta kokemus, ei ikä, eikä asenne. Huono mikä huono! Olen (jälleen omasta mielestäni) monessa asiassa keskinkertainen taidoiltani ja tiedoiltani mutta pakkaustaidoissani minun tarvitsee vain turvautua kaikkiin muistilappuihin, jotka näennäisesti jouduttavat toimiani. Siis kyllä minä nyt tavarat kasaan saan, mutta koska haluan ajatella mahdollisimman laajan otannan kuitenkin melko vähän tilaa vievästi olen silloin aavistuksen epämukavuusalueella. Itseni kanssa suoranaisesti törmäyskurssille joudun siinä vaiheessa, kun minusta on matkalle lähtiessä kiva jättää koti kuntoon. Koti kuntoon, ihan "liinavaatekaappia" myöden :)

En usko, että oppisin edes syvähypnoosin avulla löytämään itsestäni pakkaajan puolta. Elämässä on niin tavattoman paljon muuta opittavaa ja koettavaa, jotka ovat tavattoman paljon kiinnostavampia, että elän nyt tämän vajavaisuuteni kanssa ihan sinuina.

 Ihan kohta me starttaamme kuudeksi viikoksi Pärnuun, se on ihanaa.

Meillä on ollut vitsi, että pakkaan lähes kaiken muun paitsi TV:n. Sitä en ota tänäkään vuonna mukaan, mutta haluan nähdä mieheni ilmeen, kun istuuudun autoon amppelipetunia sylissäni. Jälleen todistan ystäväni sanonnan vääräksi (kuntosalipostaukseni), pystyn tarjoilemaan miehelleni aivan uuden kokemuksen. En todella usko hänen koskaan, edes suuren profetoimisen kyvyn yhtäkkisesti saaneena, aavistavan, sitä tosiasiallista tulevaisuuden näkyä kuinka hän kuljettaa amppelia laivan hyttiin ja sulloo matkan lopuksi meidät, lapset, koiran, minut ja amppelin jälleen autoon. 

Katkomatta yhtään oksaa, saanen sen verran toivoa lastaukselta laatua!

puuma vs. äiti

Olin työreissulla Tallinnassa ja eräänä iltana olimme työtovereiden kanssa palaamassa ravintolasta kohti hotellia. Raatihuoneen torilla oli aivan käsittämättömän lahjakkaiden nuorten "tanssi-akrobatia-footbag" porukka. Jäimme katsomaan esitystä ja fanitimme mukana. Pojat silminnähden innostuivat ja pistivät "bensaa nuotioon", sitä volttien ja streetdance liikkeiden kirjoa katsellessa sai olla sydän syrjällään ja toivoin sydämestäni, että juuri käymälleni EA-kurssille ei tule käyttöä.

Me keski-ikäistyvä naisjoukko olimme niin haltioituneita poikaporukasta ja he meidän ihailustamme, että uskon, että kaikki sai jotain. Me huikean esityksen ja he kiitollisen yleisön. Myöhemmin juttelimme vielä poikaporukasta ja tuumasimme, että poikien innostuneet vastavuoroista katsetta etsivät ilmeet viestivät siitä ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta "katso minua, hyväksy minut".
Heidän katseissaan ei ollut vähän vähää flirttailevuutta vain innostuneisuutta ja korkeintaan yllätyshulluutta. Ei sitä ollut kyllä meidänkään katseissa, kyllä meidän jokaisen äidinvaistot heräsivät suuren mielenkiinnon sijaan. Ihania, innokkaita poikia. Poikia nimenomaan. Ei minusta puumaksi olisi. Äidiksi vain!

takauma

Lähdin perjantaina viemään lapset mummin ja vaarin luokse Pärnuun kesäloman viettoon ja palasin itse sunnuntaina jo takaisin. Koska minulla ei ollut tällä kertaa autoa matkassa tulin "nopealla laivalla", eli puolentoistatunnin laivamatkalla kohti Helsinkiä. Linda linen satamassa minulle tuli ilta-auringon paistaessa satama-altaaseen ja minä istuin sataman kahvilassa, niiden kalteriseinäkkeen takana muisto vuosien takaa. Tuohon satamaan aikanani saavuin nuorena tyttönä. Paikka oli jännittävä ja hain katseellani satamaan vastaantullutta isääni. Jotain autenttisuutta koin eilen istuessani siinä muovituolillani ilta-auringossa ja juodessani kahvia. Hauska takauma. Tuo 90-luvun alun tunnelma on jättänyt minuun muistijäljen, että palatessani nyt 20 vuoden jälkeen samaiseen paikkaan sain tunnelmasta kiinni. Tallinna on kaikkineen niin muuttunut näiden vuosien aikana, mutta koska olen siellä viettänyt niin paljon aikaa, että olen myös kasvanut näkemään muutosten eri vaiheet. Tuo satama, joka mielestäni oli pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Se oli takauma menneiltä vuosilta. Tuoksu oli eri ja autokanta paljasti missä vuodessa elimme. Muistan, kuinka satamaan saapuessa tunsin tulleeni toiseen maailmaan, niin tulinkin, mutta en silloin olisi koskaan arvannut kuinka vahvasti tulen itse vielä tuohon maahan juurruttamaan itseäni.

pakko hehkuttaa

Olen sopinut lauantaiksi tapaamisen personal trainerin kanssa. Olen aloittamassa pari vuotista taivaltani. Huomaan toimineeni monissa vaiheissa kahden vuoden sykleissä. Osa ihan tahtomattani, sillä monet jatkokoulutusosioista on ollut nimenomaan kahden vuoden mittaisia. Siinä kuitenkin voi puhua prosessista johon mieli ehtii mukaan. Ehtii innostua, tasoittua tasaiseksi arjeksi, työlääntyä ja lopussa jälleen tulla tilanteeseen, jossa on aika hyvästellä matkakumppanit ja saada jokin piste yhteiselle prosessoimiselle.

Olkoon siis kesä 2012 minun lähtölaukaukseni uudelle kaksivuotiselle projektilleni. Joku blogi on nimeltään takaisin minuksi ja se tuntuu tutulta ajatukselta itsellenikin. Haluan saada sen urheilullisuuden takaisin elämääni. Se on osa minua, syvällä sisimmässä. Tällä kertaa se on kuitenkin oman lisääntyneen itsetuntemukseni myötä kovin toisenlaista. Minun elämääni tällä hetkellä paremmin sopivaa.

On uskomaton fiilis, kun on vehdannut jotakin päätöstä pitkään, että nyt, kun päätös on tehty, tuntuu reitin valitseminen helpolta.

Olen iloinen, että työkaverini houkutteli minut kehonhuoltotunnille, tosin hän ei sitten itse päässytkään. Sain sieltä tarvittavan sykäyksen. Tunnen myös kuinka päätöksestä seurannut vahvuus, voimistelun ja rentoutuksen tuoma hyvä olo saa aikaan seurannaisvaikutuksia. Nälkä kasvaa syödessä ja sitten taas syömisessä alkaa laatu korostumaan määrän kustannuksella.  Hehkuin, kun tulin kotiin. kaikesta tästä!

Teen mielikuvaharjoittelua lauantain personal trainerin tapaamisen tiimoilta. Ajattelen, että minua odottaa kuvankaunis virotar, sellaisiahan he aina ovat. Sen lisäksi, että hänellä kuitenkin on puolentoista metrin mittaiset sääret, on hän siro, pieni mutta niin voimakas. Hän painaa korkeintaan 50kg ja silloinkin jo ulkovaatteet päällä ja poikaystävän maihinnousukengät jalassa. Ajattelen näin, jotta pystyn menemään hänen luokseen ilman, että käännyt jo kuntosalin ovella takaisin.

Yställäni on ihana sanonta aina hankaliin paikkoihin ja tilanteisiin: "et pysty tarjoilemaan hänelle mitään mitä hän ei olisi jo nähnyt". Katsoessani tänään itseäni salin peilistä pelkään pahoin, että taidan sittenkin pystyä!

silta yli synkän virran

ystävieni elämässä on monen kohdalla meneillään suuri muutos. Tienhaara, jossa tienviitat ovat lähes näkymättömissä. On uskallettava lähteä kulkemaan polkua, jota ei ennen ole kulkenut. On otettava askeleita vaikka jalat ovat vajota lentohiekkaan.

On kenties sopeuduttava päätöksiin ja ratkaisuihin, joihin ei itse ole saanut olla osallinen. 

Olen aikanani viettänyt elämää melko tiiviissä opiskelijaporukassa. Olimme nuoria, kirkasotsaisia ja uskoimme, että kaikki elämän valinnat ovat itsestämme kiinni. EI ole epäonnistumisia vaan elämä menee suunnitelmien mukaan. Kymmenen vuoden kuluttua tapaamisemme oli erilainen. Emme varsinaisesti olleet pitäneet yhteyttä väliajalla ja jokainen kenties olimme siinä uskossa, että muiden elämä oli mennyt niin kuin suunnitteltu oli vain minä, itsekukin meistä,joka olin epäonnistunut. Oli tullut kuitenkin yhteiselle elämän näyttämölle avioeroja, ammatinvaihdoksia, sairautta, lapsettomuutta, yksinäisyyttä jne.

Elämä oli ollut elämä, ei haave, ei unelma vaan elämä. Kuinka hauraalta tuntui tulla toisten eteen mutta lähtiessämme tapaamisesta tiesimme, että olimme saaneet kurottua vuodet kiinni- oli jäljellä vain ihmiset. Ihminen ihmiselle.

Ollessani läsnä ystäväni avioeron kipeimmissä hetkissä, jolloin tuntui että ihmisen rikkinäisyydestä johtuvalla julmuudella ei ole mitään rajaa, kun puhutaan oman edun tavoittelusta. Olen ollut istumassa yön pimeinä tunteina ystäväni vierellä. Mietin mitä sanoisin, mitä tekisin. Olisin tehnyt mitä vain helpottaakseni hänen oloaan. Siinä hetkessä ei kuitenkaan sanoja tarvittu. Ehkä luottava ja rohkaiseva katse kertoi: sinä selviät, sinä pystyt, sinä saat pyytää apua!

Tänään katson ystävääni ja ajttelen, että hänen tarinansa on kaikille elämänsä piemeimmissä hetkissä kahlaaville rohkaisuksi. Hän kulki pimeät polut, kahlasi jalat lentohiekassa, kunnes maa jalkojen alla alkoi vihdoin tuntua niin tukevalta, että siihen uskalsi luottaa. Hetki hetkeltä hän on kirjoittanut tarinanasa elämänsä kirjaan, ne hetket ovat kipeimmät ja raskaimmat.  Ne ovat kuitenkin osa sitä tarinaa, jonka hän voi hyväksyä omaksi elämäntarinakseen.  

Ei tullut unelma mutta tuli elämä.

reidet ja takamus

Tänään töissä ollessani tulin hyvin tietoiseksi omista reisistä ja takamuksestani. Täytyy sanoa, että niiden olemassaoloa tuskin voisi kukaan edes todellisuudesta hyvin kauaksi vierottunut ihminenkään kiistää mutta en ole pitkään aikaa tuntenut niiden olemassaoloa näin vahvasti. Jokainen askel, liike ja tuntuma sai minut parahtamaan. Tästä kaikki jäljet johtavat alkuviikon kehon muokkaukseen.

Eihän tätä kehoa nyt ole muokattu, kuin aavistuksen ehkä herätelty mutta alku sekin. Aina se on kotipäin. Ainakin tunti pois jääkaapilta :)

Sitä mitä tarvitsen

Eräs miespuolinen ystäväni on vallan osuvasti muunnellut vanhaa sanontaa "sitä saa mitä tilaa" -> "sitä tilaa mitä haluaa". Onko sitten niin, että joskus emme vain tiedä mitä haluamme ja siksi tilauksemme on niin ikään pettymys. Minun "N, Y, T" -projektini (lue aiempi postaukseni)tiimoilla olen pysähtynyt oikeasti kuuntelemaan itseäni. Mitä haluan ja tahdon.

Ymmärsin sisäisen vuoropuhelun seurauksena, että haluan hoitavaa, voimauttavaa ja lempeää kuntoilua. Nyt joku kyynikko toteaisi, että se ei ole enää kuntoilua. Vanhana urheilijana ymmärrän mitä on treenaaminen, treenaminen silloin kuin ei edes huvita, silloin, kun kroppa huutaa lepoa mutta treeniohjelma vaatii toistoa. Olen ohittanut sen vaiheen ja haluan elämän hektisyyden vastapainoksi, jotain joka on toisenlaista.

En halua yhtään olla hikisellä jumppasalilla, jossa musiikki pauhaa ja ohjaaja huutaa "madonna"-mikrofooninsa. En halua suoritusta, en halua vaateita. Sille oli aika ja paikka. Nyt se ei tunnu minulta.

Ilmoittauduin keväällä alkukesän kehonhuollon intensiivikurssille. Olen nyt ollut siellä ja olen hurmaantunut. Olen tunnilla ketterä kuin norsu ja jaksava kuin laiskiainen, mutta silti se oli minulle oikea paikka. Se perustuu joogaan ja rentoutukseen. Tunti meni suhteellisen nopeasti ja pääsin lopussa jo lähelle rentoutunutta olotilaa. Pitkästä aikaa tunsin, että kehossani virtaa veri. Mitä se onkaan silloin, kun ajatukset eivät enää harhaile ja kroppa jaksaa. Huikea jo ajatuksena.

Mietin, että tämä on se tie, jota minun tulee kulkea. Oma kroppa on viisas, jos sen kuuntelemiseen on herkkyyttä. Herkkyys vaatii aikaa ja oman minän tuntemista. Tämä on totaalisesti toisenlaista kuin mihin olisin elämässäni koskaan uskonut treenamisen saralla päätyväni mutta tässä hetkessä se on juuri sitä mitä tilaan.

Mukailisisinko vielä sanontaa ja sanoisin, "sitä tilaa mitä tarvitsee"

tule jo perjantai

Perjantaina lähden viemään lapsemme Viroon vanhempieni luokse. Alan tällä hetkellä olemaan jo melko metsittynyt versio itsestäni. Tukkani on ylipitkä ja huonossa värissä. Univelka on tolkuton, koska valvon yöt ikävän allergisen yskän takia. Olo on virttynyt ja varttunut.  Lauantaiksi olen varannut kampaajan.

Minun kampaajani on loistava Julia. Julia, joka ei koskaan tee niin kuin pyydän mutta saattaa minut matkaan aina kauniin leikkauksen kera. Menen hänen luo ja näytän lehdestä leikkaamaani kuvan, hän katsastaa kuvaa ja sanoo "ei hyvä, tämä meestukka, sinä nainen"
Viimeksi pyysin vaaleaa raitaa, hän sanoi "ei valge ole hyvä, laitetaan toinen". ja niin laitettiin.

En siis saa mitä toivon, mutta saan enemmän. Saan aina naisellisen ja kauniin tukan. Minulle hiukset ovat äärettömän tärkeät, kerran ne menettäneenä tunnen niiden ainutlaatuisuuden vieläkin vahvemmin.

Ehtisinköhön käydä myös kasvohoidossa. Kyllä varmaan. Sitä ainakin tarvitsisin, kuten  myös hierontaa, jalkahoitoa, ....
niin ja sitä unta, ennen kaikkea sitä unta.

punkit

Kävin apteekissa kysymässä punkkipantoja eläimille. Vastauksena oli, että ei osattu varautua tällaiseen kysyntään ja nyt ne ovat loppuneet. Juhannuksen jälkeen tulee lisää. Hmm. olematta nyt mikään suuri ennustaja olisi voinut esimerkiksi kaikkien lehtien otsikoista uskoa, että tämä kesä on ennätysmäinen punkkikesä ja siitä saattaa olla seurauksia myös ihmisten ostokäyttäytymiseen.

Me olemme nyt rokotettuina ja koira pannoitettuna mutta tuo kissan turjake lumpustaa nyt ilman pantaa. Harmi, sillä en millään nyt viitsisi menettää yöunista sekuntiakaan siihen, että joudun sänkyyn itsepintaisesti asettuvaa kissaa laittamaan sängystä pois. Puhumattakaan siitä, että joutuisin tekemään niin kolmen sängyn osalta. 

Huokaus!

ER

Katselin läpi nuoruuteni kohti aikuisuutta TV sarjaa teho-osasto, ER! Rakastin sitä sarjaa ja kun se loppui päättyi yksi aikakausi elämästäni. Kuulostaa dramaattiselta mutta kyllä, kyllä. Dramaattinen oli sarjakin. Ihana, kauhea, koskettava, kaunis ja niin opettava. Opin, että Chicacossa intuboidaan lähes kaikki polille tulevat potilaat.
- hei minulla on käsi kipeä
- jaahas ja ei kun intuboidaan

sehän on vähän sama kuin itse menen lääkärille niin lähes poikkeuksetta keskustelu ennen pitkää palaa siihen, että kyseinen vaiva häipyisi jos pudottaisi muutaman kilon. Kiitos, kiitos mutta ennen kuin se on tapahtunut saisinko vaikka antibiootin vaivaani.
Oikeasti mainittakoon tässä sarkastisuuteni lomassa kuitenkin vielä se, aito ja todellinen fakta, että lääkärin ammatti kuuluu minun arvoasteikkoni ehdottomaan kärkipäähän.

Olen ollut nyt kaksi päivää päivittämässä omia EA- taitojani. Minunkin pitää päivittää niitä aina muutaman vuoden välein vaikka kuinka vakuutan käyneeni laajan oppimäärän teho-osasto työskentelyä Chicacossa. Hei kaverit, puhutaan sentään yli viidentoista vuoden ajanjaksosta, säännöllisesti aina torstaisin.

Siis asiaan. Mietin, kuinka me suomalaiset olemme aika totista kansaa asiassa kuin asiassa. EA opetusvideot olivat niin tylsiä, että minun oli pakko pinnistellä, että jaksaisin katsoa ne ilman totaalista lamaantumista.
Britit ovat tehneet vastaavat videot, ne olivat täynnä oivaltavia juttuja ja mielenpainuvia muistisääntöjä.
Eikö meille kaikille ole tärkeintä osata ja muistaa asiat jos tositilanne tulee? Olisi totta vie.

Pidän matkustelusta ja tänään opin myös, että jos minun matkani syystä tai toisesta joskus vie Australiaan, tiedän olevani siellä hyvissä käsissä. Katso vaikka itse, millaisissa....



Ensiaputaidot ovat meidän kaikkien parhaaksi, siksi ne tulisivat olla meille kaikille pakollisia. Ne taidot voivat joskus osua hetkeen, jolloin ihmishenki pelastuu.

Zen ja minä

Olen uutterasti etsinyt sitä tahoa, kuka järjestää Taijia Pärnussa. Tiedän, että sitä järjestetään, tiedän, koska näin  heidät viime kesänä useasti. Mikä olisi upeampi tapa aloittaa päivä kuin aamuvoimistella meren rannalla? No juuri nyt tässä loppukauden valtavan pakerruksen aiheuttamassa väsymyksessä voisin jopa kyynisesti sanoa, että nukkuminen voisi olla parempaa.

Jos löydän sen tahon niin ilmoittaudun heti mukaan. Ilmoittaudun ja voimistelen koko kesän niin, että kehoni ja mieleni ovat täydellisessä levon tilassa mutta silti uhkun vahvuutta. Tai sitten vain nukun univelat pois ja saavutan täsmälleen saman tilan.
terveisin Miret

p.s. Tervetuloa Mirka lukijakseni! Olen ollut todella utelias, keitä täällä sivujani lukee. Nyt sain "kasvot yhdelle" kiitos!

Lapsuuden maisema

 "Ympäristö, miljöö, jossa vietämme lapsuutemme, jää sielumme maisemaksi. Se tulee vastaamme muistumina ja ailahduksina yhä uudestaan. Se on osa perusvirettämme, aurinko tai pilvi."
(Reggio Emilian kasvatusfilosofiasta, Tiitola-Meskanen 1993)


Tämä tekstin pätkä Liivian blogista sai minut ilahtumaan. Olen itsekin ajatellut asian olevan juuri näin. Ajattelen veljeni perheeen lapsia kuinka he ovat kasvaneet turkoosinsinisen meren rannalla valkoisen hiekan syleilyssä. Se kauneus, joka heidän kotipaikassaan on, on todella merkittävää. Kadut ja kujat, talot ja pihat ja se meri. Kaikki tyyni kaunista. Kyllä minusta myös Suomi on kaunis maa kaikkineen, upeat pakkaspäivän talvimaisemat, kesäiset koivikot, karu rannikko, upea lapin ruska jne. Silti minun silmäni vain itselläni lepää niin valtavasti sen turkoosinsinisen äärellä.

Miten erilaisen päivittäisen kauneuden äärellä on etuoikeus elää ja miten se vaikuttaa mieleen ja sen maisemiin. Miten ne ihmiset, jotka päivästä toiseen elävät keskellä slummien kurjuutta? mistä he ammentavat kauneuden tarpeelleen vastinetta? Kauneuden määritelmä on laaja ja sen on perustuttava ihmisen luontaiseen kykyyn nähdä kauneutta. Kauneutta jopa siellä missä sitä ei oikeastaan edes olisi. 



Tästä alla olevan kuvan portista sisään kulkee lapsieni lapsuuden maisema, täällä pärnunlahden rannalla he varttuvat kohti nuoruuttaan. Meren hellässä hoidossa. Kauneuden, luonnon kauneuden ja karuuden vuoropuhelussa. Se ei ole minun tai mieheni lapsuuden maisema, mutta se on kasvanut osakis lapsiemme lapsuutta, heidän ja meidän yhteiseksi maisemaksi.


Pieni, rakas tyttäreni viimeisenä kesän hetkenä katsoen meren äärettömyyttä, taivaan ja meren yhdistymistä, taivasta joka alkoi värjäytyä iltaauringon hehkusta sanoi:

"äiti mä rakastan tätä näkyä, ihan kaikkea siinä". Niin tyttäreni, niin minäkin. Tuo maisema piirtyy hänen muistojen kasvukentäksi, se on kenties maisema johon hän mielessään elämän merillä palaa.

Nousuvesi haihduttaa jalanjälkeni ja tuulen mukana katoaa meren vaahto. 

Mutta meri ja ranta eivät koskaan katoa.

Kahlil Gibran

harjoitus tekee...

Olin eilen loputtoman väsynyt. Todella, todella väsynyt. En olisi jaksanut hievahtaakkaan kotoa mihinkään hektisen viikon jälkeen mutta onneksi liikahdin. Ajelimme ihanaisen Doriksen kanssa kohti ystävämme juhlia, joita emme mistään hinnasta olisi jättäneet väliin. Tunnelmat autossa menosuunnalla olivat sellaiset kuin poikkeuksellisen tiukan viikon jälkeen voi olla, väsyneet. Mutta myös odottavat. Takaisin tullessa olimme kuin akut ladanneita. Virtaa, iloa ja voimaantumista täynnä! Mitä siis tapahtui automatkojen välissä.

Ystävämme järjesti meille naisystävilleen 39 vuotis harjoitussynttärit. En kyllä yhtään pysty ymmärtämään mitä me harjoittelimme? Jos oli tarkoitus tutustuttaa meitä toinen toisiimme ja saada aikaan välitön ilmapiiri niin se tapahtui arviolta kolmessa minuutissa. Sen kohdan siis läpäisimme helposti. Mikäli oli tarkoitus, että uskaltautuisimme jakamaan itse kukin myös pintaa syvemmältä niin se tapahtui mielestäni noin viidennessä repliikissä mitä illan aikana sanottiin. Jos oli tarkoitus harjoitella mitkä ruuat maistuvat vieraille, niin olisi senkin asia luullut olleen Fredrikan muistiss.Kaikki maistuu ja jokainen ruoka yhdessä ja erikseen herättää varauksettoman ihastuksen huokauksen makujen sinfoniasta. Fredrika on tunnettu ruuanlaittotaidoistaan samoin kuin hän on myös armoitettu leipuri. Mitä me sitten harjoittelimme?

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että heikompi hermoiset ehkä olisivat saattaneet illan aikana olla syvän kiusaantuneita tai jopa äärimmäisen nolostuneita, en tiedä kumpaa enemmän. Me emme kuitenkaan olleet. Koolla oli upeita naisia elämän eri vaiheista, Fredrika meille kaikille rakkaana ja läheisenä ihmisenä. Olen iloinen saadessani liittyä hänen  elämäänsä ja hän minun jo 20 vuoden takaa. Vuodet ovat kuljettaneet ristiin rastiin ja aina on toiselle varattuna paikka elämästä. Sen kokoinen, kun kulloisenakin aikana on ollut tärkeää.

Fredrika sanoi aikanaan minun 30vuotisjuhlissani, että jos joskus minun mieleeni hiipii ajatus, että olisiko joku aikaisempi poikaystävistäni ollut minulle miestäni sopivampi. "Älä mieti, sillä minä olen nähnyt ne kaikki muut". Tätä on ystävyys, peilipintana olemista, yhdessä kasvamista, suoraan sanottamista, elämän valintojen kanssa myötäelämistä. Fredrika täytti siis 39vuotta ja me harjoittelimme juhlintaa. Jaoimme elämää ja sen hauskoja sattumuksia ja elämää ravistelevia kokemuksia.

Voisin tässä kohtaa nyt sanoa, että näitä juhlia ajatellessani harjoitus tekee (ei mestarin vaan...) elämää taas syvemmältä oivaltavan.

Kiitos rakas F!

äN, yY, Tee, NYT!

Luen facebookia ja päitykset:  "juoksin kolme tuntia, ihana rasvanpolttolenkki", ""pyöräilin 30km lenkin ja soudin vielä päälle Viroon ja takaisin" saavat jotenkin oman mitättömän suorituksen tuntumaan vieläkin mitättömältä. En kuitenkaan aio nyt välittää siitä vaan lähden kohottamaan kuntoani, pienin askelin. Vanha urheilijataustani saa minut kuitenkin todella helposti uskomaan, että minä pystyn, osaan ja tämä on minun juttuni.

Valmistelen huomisesta alkavaa ohjelmaani, mitä, missä ja milloin teen ja touhuan. En aio tehdä tästä mitään laihdutus ja kuntoilublogia, mutta kulkekoon se nyt kuitenkin myös matkassani.

Eräs työtoverini laihdutti kolmessa kuukaudessa 18kg, toinen aloitti juoksukoulun 10 viikkoa sitten ja juoksee jo 10km lenkkiä, noihin en varmaankaan tule kykenemään mutta yksi salainen haave minulla on. Tämän päivityksen jälkeen sen haaveen salaisuus on hiukan kyseenalainen. Haaveilen, että joku kerta, olipa se vuoden päästä kevät tai kahden vuoden, mutta minäkin olisin niin hyväkuntoinen, että vielä juoksisin, juoksisin siten, että nauttisin siitä. Aivan kuten silloin aikanaan, tukka hulmuten Töölönlahdella.

Nyt olen lähtöviivalla, odotan nauhan takana merkkiä, N, Y, T, NYT. Nyt matka on alkanut. Hitaasti mutta jokatapauksessa, se on alkanut!

Päärynä pohdiskelee

Olen ollut nuoruudessani monella tapaa elinvoimainen. Olin hyvässä kunnossa, urheilin, olin täydellisen normaalipainoinen, voimakas, terve, iloinen ja katse eteenpäin suunnattuna. Listaa voi katsoa luonnollisesti armollisin silmin ja todeta, että eihän kaiken tarvitsekaan olla niin kuin parikymppisenä. Hmm. mutta entäpä jos nykyiselle listalle pääsee vain iloinen ja katse eteenpäin suunnattuna voi ajatella, että "tarttis tehdä jotain".

Tietoa minulta ei puutu mitä tulee laihduttamiseen, kunnon kohottamiseen ja terveeseen elämäntapaan. Kyse ei ole siis siitä. Mistä sitten? Aina ei myöskään motivaatio ole se ainoa menestystekijä. Tiedän tällä elämän oivaltamisella, että monet prosessit vaativat tilan ja ajan ympärilleen. Ne vaativat matkakumppaneita, ne vaativat riittävää elintilaa ja mahdollisuutta keskittyä niihin.

Minulta juuri loppui eräs pitkällinen prosessi liittyen jatko-opintoihin, koen tuntevani jo työni, lasten koulu-harrastus-kyydityskuvio loppuu aivan kohta, miehenkin työkiireet alkavat helpottamaan. Mitään uutta ja mullistavaa ei ole näköpiirissä. Olisiko nyt aika projektille "Miret kuntoon tai ainakin parempaan sellaiseen".

Kun ei ole sanoja

Kuva:  Jesper Noer  

Ajatellessani aamuista uutista. Ei ole sanoja, jotka voisivat muuttaa eilistä. Jää jäljelle huominen. Huominen, johon meille jää haaste. Haaste olla yhdessä tekemässä sellaista huomista, jossa ei tapahdu mitään tällaista.

Siihen voi vain rukoilla uskoa, uskoa ja luottamusta, että se on mahdollista!

Eurooppa laajenee

Tänään on jälleen se ilta, jolloin eurooppa on tavallistakin laajempi kuin normaalisti. Vai oletko kuullut mitään muuta päivää jolloin luontevana osana eurooppaa olisi esim.  Azerbaidžan, Georgia tai Egypti. Tänään on siis euroviisupäivä. Upeaa! Viime vuonna olimme juhlistamassa Selenan kanssa euroviisuja kahdestaan, josta sittemmin tulikin naapureiden kesken järjetetyt euroviisuvalvojaiset. Koska olimme virossa pystyimme myös virolaisista liittymistä äänestää Suomea. Tänään me olemme Suomessa ja naapurit jo ehtivät laittaa meille viestiä sieltä, että missä Selenan kanssa luuraamme, viisustudio odottaisi!

Nyt olemme Suomessa ja satsaamme ensi vuoteen.

Tämän kappaleen myötä sanon vain, että 

Tallinnassa tavataan!

http://www.youtube.com/watch?v=FE1Lgfel7fU

Tärkeä kohtaaminen

10 v sitten ojensin erästä tuntematonta nuorta miehenalkua, kun hän sotki marjoilla PK:n ikkunoita. Sain perääni railakkaita huutoja. Muutama vuosi myöhemmin ojensin poikaprukkaa (Jossa kyseinen poika myös oli) jotka polttelivat tupakkaa kaupan edessä.

Tänään sama poika tuli minua vastaan, nyt nuorena miehenä, joka ylpeästi työnsi lastenvaunuja. Katse kertoi, että muisti minut. Pysähdyin ja onnittelin vauvasta. Nuori mies sanoi, että nuoruuden reippaat vuodet ovat nyt ohitse, elämä on nyt tässä. Tässä kaikessa lepäsi sanaton ymmärrys tälle täti ihmisen sanomisille silloin aikanaan. Hänen ymmärryksensä oli laajentunut ja sen laajentaja lepäsi tyytyväisenä vaunuissa. Koko päivän kannoin mielssä tätä kohtaamista. Joihinkin asioihin menee vuosia, joissain hetkissä piilee suurempi merkitys kuin osaisi aavistaa. Tärkeä kohtaaminen, kenties meille kummallekin!

Naisen ja miehen ajattelusta

Mieheni lähti tänään perinteiselle miesten reissulle. Vuosikausien tai jopa vuosikymmenten ajan tuo miesporukka on pitänyt yhtä. Heitä kaikkia yhdistää monen muun asian lisäksi laskettelu ja siksi reissut ovat olleet enemmän tai vähemmän laskettelua. Ottaen huomioon reissun ajankohdan, voisin äkkipäätä ajatella, että tällä kertaa laskettelua on hyvin niukalti ;) sillä en juurikaan ole kuullut Tammisaaren jossakin saaressa olevista laskettelurinteistä. Vielä vähemmän olen kuullut myöskään toukokuun puolen välin aikaan aukiolevista rinteistä eteläisessä Suomessa.  Joskus kauan sitten eräs puistoystäväni kysyi minulta kuullessaan näistä reissuista, että eikö minua huoleta ne? Muistan kuinka hämmästynyt olin. En aluksi meinannut edes ymmärtää mistä hän puhui. En ole hölmön sinisilmäinen mutta silti minulla on 100%:n luotto mieheeni. Näillä reissuilla ei ole mitään huolehdittavaa tai pelättävää.

Tämän kertainen reissu osui kuitenkin erittäin ongelmalliseen ajankohtaan. Mieheni tekee aivan valtaisan pitkiä työpäiviä. Minulla itselläni on hektistä työssä ja loppurutistus opiskelujeni kanssa, lapset ovat joka ilta jossakin kenraaliharjoituksessa, kauden päätöksissä tai vähintäänkin valmistautuvat kokeisiin. Olen käytännössä ollut viimeisen kuukauden yksinhuoltaja vai voisiko paremminkin sanoa kuljetuspäällikkö viikkojen aikana.  Lapsemme ovat sen ikäisiä, että ei se ole sillä tavalla rankkaa kuin pienten kanssa, mutta silti toisen läsnäolo olisi mukavaa.

Sanoin miehelleni, että minä kaipaisin nyt pienen rentouttavan reissun, illan tms. (tarkoitin meille kahdelle) Mieheni silmät suurina kuin ahaa-elämyksen saaneena sanoi: "hei sähän voit lähteä vaikka nyt Pärnuun lasten kanssa". Hmm. Just, just. Miten minulle ei nyt juuri tullutkaan mieleeni lähteä rentoutumaan kaiken tämän keskellä yksinään lasten ja koiran kanssa YHDEN yön reissulle Pärnuun. Pakata kimpsut, Jonottaa laivajonossa, ajella Pärnuun Tallinnasta, hakea pyykit pesulasta, hankkia ruuat yhtä yötä varten, hakea matolääke koiralle eläinlääkäristä ja heti seuraavana päivänä sama juttu käänteisesti. Minulle se tuli yhtä vähän mieleen kuin hänelle se, että hän ottaisi miesten viikonloppuun koko meidän pesueen mukaan. Hän oikeasti oli vilpitön ehdotuksessaan. Voi näitä miesten ja naisten ajatusten eroavaisuuksia!

Jään odottamaan kesää, kun me kaikki saamme olla ilman aikatauluja ja nauttia vain oleilusta sekä koko perheen yhteiselosta. Ihan kohtahan se jo häämöttää, ihan kohta. Ainakin minusta tuntuu siltä.

Kirppis

Viime viikonvaihdetta varten tein valtaisan lajittelutyön lasten vaatteisiin. Huokaus, valtava homma, todella valtava! Huomaan, että aika on ajanut ohi. Enää en tunne, että myisin omien lasteni lapsuutta vaatteiden muodossa. En tunne haikeutta vaan nyt aika on kulkenut eteenpäin ja kuvat monista ihanista vaatteista säilyvät mielessä ja albumissa enkä kaipaa niitä enää käsinkosketeltavaan muotoon.

Oikeasti meillä oli 14 isoa muuttolaatikollista tavaroita. Viime viikonloppuna myimme niistä osan ja tänään siten, että jäljelle jäänyt osuus oli enää vain 3 muuttolaatikollista. Joten aika hienosti suoriuduimme.

Osasta tein myös lähetyksen, jonka viemme Pärnuun lastenkotiin.
Siitä hyvästä mitä meillä on, on riitettävä kyllä jaettavaksi niille, joilla ei mitään ole.

Keitä te olette?

Olen katsellut sivuni käyttäjätilastoja. Mielestäni ne ovat kovin isot. Mietin keitä on lukujen takana? Haluaisin kovasti kuulla teistä ja siitä mitä pidätte jutuistani. Kuulemma bloggaaja on vasta sen jälkeen, kun on vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Nyt en ole, sillä minä vain tuotan sisältöä. Olisi niin kiva kuulla teistä. Mietin sitten kuitenkin myös omaa tapaani lukea blogeja. Suinkaan aina en jätä itsestäni merkkiä. En aina tai ihan jos rehellisesti asiaa tutkin niin vain harvoin jotakin kommentoin. Silti koen saavani blogeista paljonkin. Olet tervetullut lukijakseni juuri sillä tavalla kuin haluat. Jos kuitenkin tuntuu, että voisit sanoa jotakin niin älä epäröi vaan laita tekstiä tulemaan.

se on se juttu!

Jutut syntyy, kun niitä tehdään. Tänään juhlistamme kunnon kisastudiolla Suomi-USA matsia. Kynnet lakattuina sinisiksi, pöytä notkuu herkkuja, liput liehuvat ja lapset kasvomaalauksissaan juhlistavat iltaa. Kaikki syntyy ex tempore ystävien kanssa nyyttäreinä, seura on ihanan hullua mutta niin mieluisaa. Jutut syntyvät jos niitä tehdään. Uskalletaan tarttua hetkeen, vaikka koti ei ole edustuskunnossa. Ystävien kanssa on aina juhlaa. Se on se juttu. Go Finland GO!


Matsin jälkeen:
Voin todeta, se oli se juttu! Tytär sanoi nukkumaan mennessä, että tästä puhutaan koko huominen päivä. Olin tyttären ja hänen ystävättärensä kynsistudion lippuvastaava (Suomenliput kynsiin) ja meillä oli hauska hetki yhdessä tyttöjen kanssa. Kisastudion henki vei kaikki mukanaan. 5 lasta, 2 koiraa, yksi kissa ja 6 aikuista yhdessä liputtamassa Suomen voiton puolesta. Katsellessani tyttöjen lakkaamia sinisiä kynsiäni tokaisin, että voikohan näin vanha enää tällaisia kynsiä pitää. Tytöt tokaisi "et sä ole vanha ja ne sitäpaitsi sopii sulle". Niin just tässä kisabuustissa vuodetkin häviää ja äiti on jos ei nyt cool, niin ihan helmi kuitenkin.

ilahduttava yllätys!

Onnistuin täydellisesti pienen jääkiekkosankarini yllättämisessä. Vein hänet katsomaan USA-Belarus- matsia. Hän oli aivan haltioitunut yllätyksestä.
Tämä yllätysasia tuntui erityisen hyvältä minusta itsestänikin monessakin mielessä.
Jokainen jonka kodissa asuu vähintään kaksi lasta, tietää mitä on sisarusrakkaus sen laajalla sektorilla. Sen kaiken hyvän ohella se on veljen/ siskon härnäämistä ja raivon partaalle asti ärsyttämistä. Se on täydellisen tasapuolisuuden vaatimista, jopa karkkipussien grammamääriin asti. Tässä valossa iloitsin kovasti, kuinka tyttäreni osallistui salaisuuden vaalimiseen kunnes oli yllätyksen aika. Hän valitsi veljelleen vaatteet (puna-sini-valkoiset), piilotti lipun aamiaislautasen alle ja todella innostuneesti tsemppasi veljensä matkaan lähtöä. pyydän nyt huomioimaan, että tämä kaikki tapahtui sen tietoisuuden alla, että hän ei ollut itse pääsemässä mukaan, eikä näköpiirissä ollut juuri hänelle räätälöityä tilaisuutta. Hän siis osasi asettua veljensä asemaan ja nähdä tämän merkittävyys hänen näkökulmasta. Hän sai veljen riemun näkemisestä itselleenkin hyvän mielen.

Toinen asia oli se, mistä suunnattomasti iloitsin oli se, että huomasin reissussa jälleen kuinka hyvää seuraa nuori miehenalkuni oli. Enää aika ei mene perushuolenpitoon tai minusta lähtöisin olevaan viihdyttämiseen. Hän toimii, on oma-aloitteinen, toimelias, kohtelias mutta ennenkaikkea hän on todellinen seuramies. Hän osaa luoda tunnelmaa, hehkuttaa fiiliksellä ja nauttii dialogista. Niin minäkin. Poika itsekin tokaisi jossakin kohtaa "äiti me ollaan jotenkin samanlaisia, meitä naurattaakin samat asiat".  En katsonut asiakseni lässäyttää tunnelmaa kertomalla pienen eroavaisuuden tuossa huumorin saralla. MINUA EI NAURATA pieruvitsit, ei mitenkään eikä missään muodossa mutta minua naurattaa katsella, kuinka häntä ne naurattaa. Joten eiköhän se lasketa samaan pieruvitsien alalajiin.

Kolmas ilahduttava asia oli se, että ymmärsin reissussa ollessani kuinka ainutlaatuinen retki tämäkin on. Tänään  minä oli ykkösseuraa mutta pian tulee aika jolloin paikallani on ensisijaisesti aina joku muu.
Poikani sanoi paluumatkalla takapenkillä: "äiti, tämän mä tulen muistamaan varmasti ihan aina". Niin, pieni poikani, niin minäkin!

Pieni poikani siskonsa valitsemissa vaatteissa mutta omilla rekvisiitoilla varustettuna!
minun oma statue of liberty!

Starbucks- Helsinki!

Tänään se tapahtui. Ei enää ylipainoa lentokentillä kahvipaketeista, ei enää ruikutusta veljeltä "tuo kahvia" Amerikasta, ei enää hätäpäisiä ja viimeisiltä kohtaamisilta tuntuvia pillin imaisuja New yorkin lentokentällä.

Nyt se on täällä Starbuck-Helsinki ja minä kiitän, niian ja kumarran.

Kahvi, ei ole vain kahvi. Se on juoma, tuoksu ja läsnäolo hetkessä. kaikkea yhdessä.

Tänään me olimme naisporukalla juhlistamassa starbucks Helsingin avautumista. Hienoksi sen teki se, että se aukesi lentokentällä. Siellä on oma käsittämättömän kihelmöivä tunnelma aina läsnä ja siksi onkin juhlavaa korkata oma mukillinen juuri siellä. Kuin palaisi hetkeksi New yorkiin, kun matka on vielä alussa, kaikki koettava tulossa. Niin nytkin: kaikki koettava on edessä, tänään yksi listalta testattu, seuraavat edessä.
Seuraavan kertaan, kiitos ja minä tulen, starbucks Helsinki!

Look alike

(Kuva Moko)

Meidän oma muru

Minusta minun pitäisi saada tämä tyyny!

                                                       vai mitä ajattelet?

varattu oikeamielisille

Kahviloita on paljon, tuollakin uusi kohvik.
Muutaman päivän kuluttua myös meillä on
kantakohvik ja siellä kantapöytä
(Ultra Bra)

Kuten olen aiemminkin sanonut olen pesänrakentaja. teen kodin missä olenkin. Minä rakastan tuttuutta ja rituaaleja. Minusta ne ovat ihania, kunhan ne eivät ole rasitteita.
Kantakohvik on löytynyt jo kauan sitten. Se on meidän oma paikkamme. Se on mielestäni yksi kauneimmista löydöistä mitä olen tehnyt. Kaunis ihan kaikella tapaa. Kalusteissa ja talossa näkyy elämisen jälki, kaikki on vähän sillain ja tällain. Kuvat seinillä antavat meille väläyksen entisajan Pärnua, edellisen itsenäisyyden aikaan. Toiset kuvat antavat taas elämyksen nykyvalokuvataiteesta. Itse herkut ovat taidetoeksia. Ulkonäkö ja makujen yhteensulautuminen on sinfoniaa parhaimmillaan.

Sinne olen ohjannut monia ihmisiä. Lähes kaikki ovat tulleet takaisin haltioituneena, todellisen lumoutuneena kahvilaelämyksestä. Siellä ei ravita vain kolottavaa kahvihammasta vaan annetaan sielulle ja silmille ravintoa.
Muutamat, jotka ovat siellä käyneet ja ovella sanoneet vaisusti "ihan kiva" ovat saaneet minut ja ystäväni Selenan lähes loukkaantumaan. "Ihan kiva"- ei sellaista olekaan, kun puhutaan The kahvilasta!
olemmekin tulleet siihen tulokseen, että jokainen kenet sinne viemme varustetaan pienellä tietoiskulla, että hän varmasti osaa a)antaa arvon luottamyksen osoitukselle, että hän pääsee kaikkein "pyhimpään" ja b) osaa huokailla oikeissa kohdissa ja haluaa viivähtää siellä vielä kahvin loputtuakin.


Nyt siis ymmärrätte, te hiljaiset lukijani, että on aika tullut vetää keuhkot täyteen ilmaan ja nauttia, sen pienen palan minkä kuvilla voi laimeasti välittää.

Katsokaa kahvilanomistajan (ammatikuvaajan) kuvia heidän omilta sivuiltaan.

Supelsaksad

Teen tämän vähän ristiriitaisin tuntein, sillä toisaalta haluan kertoa tästä ilosanomasta kaikille. Näin yhä useampi saisi Pärnun matkoillaan kappaleen elämystä matkaansa ja "lanteillensa".  Samoin myös toivon, että kahvila menestyisi ja voisi hyvin. Toinen puoli minusta haluaisi pitää tämän ihanuuden vain omana salaisuutena ja ihanana piilopaikkana. No koska jo paljastin kahvilan niin sovitaanko sitten edes se, että osaatte jakaa tämän luottamukselliseen tietoa vain "oikeamielisille".

Katselin viimeksi viereisen pöydän rouvaa, joka tilasi vaniljajäätelön ja mustan teen.
Miksi ihmeessä? Miksi tilata vaniljapallo, jonka voi syödä joka kahvilassa tai kadunkulmauskioskeilla.
Miksi ihmeessä tyytyä siihen kun voisi haukata palan taivasta maan päällä.

Varattu oikeamielisille!

super surprise

Järjestelen suurta yllätystä torstaille. Se on minusta niin hykerryttävää, että en meinaa nahoissani pysyä.
Hykerryttäväksi sen tekee se, että haluaisin jo nyt paljastaa sen. Ihaninta tässä puolestaan on se, että tiedän yllätyksen saajan olevan paitsi todella yllättynyt niin myös TODELLA ONNELLINEN siitä.

Tyttäreni sai jouluna lahjaksi Pullip-nuken, jota ei ollut uskonut saavansa. Avatessaan lahjapaketin hän suorastaan tärisi innostuksesta ja liikuttui onnesta. Se oli yllätys, josta tiesin tyttäreni pitävän kovasti, mutta kuinka kovasti hän pitikään oli minulle itsellenikin yllätys.

On ihana tarjota toiselle onnen yllätyksellinen hetki. Ei se ole materiaa, vaikka esimerkkini olikin sellainen.
Se on jotain mitä sydämestäni haluan kertoa. Haluan sanoa, näin yllätyksenkin muodossa, että olet niin tärkeä, että haluan antaa sinulle jotakin, jonka tiedän olevan sinulle mieluista. Olipa se sitten yhteistä aikaa, yllätysaamiainen, siisti koti, puhelinsoitto, ....

WHAT?

Tyttäremme on leirillä. Hän rakastaa kaikkea sitä mitä siellä tapahtuu. Hän innostuu yhdessä olemisesta ja nauttii    leiritunnelmasta. Sellaisia mekin olemme mieheni kanssa olleet. Aivan on tytär tullut vanhempiinsa. Ymmärrän kaiken tuon, aivan kaiken ja innostun ihan näin kotoakin käsin!

Tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä, poikamme tuli turnauksesta ja väenvängällä sain hänet taivuteltua syömään ennen kuin katosi taas pihapeleihin kavereiden kanssa. Siellä nyt huhkii pallon kanssa menemään uupumatta. Olematta suuri ennustaja tiedän, että kohta joudun käymään suuret perustelukeskustelut miksi pitää JO NYT TULLA sisään. Sen jälkeen hän kysyy kirkkain silmin, selkä ja otsa hiessä pitääkö mennä suihkuun?

Sama poika halusi eilen pitää kaveriensa kanssa kisastudion ja harmitteli sitä, kun ei ole herkkuja ehditty ostamaan. Katsoi samalla jääkaappiin ja sanoi "onhan täällä vaikka mitä. esim kaurajuomaa ja porkkanoita".

Ihana poika kaikkineen, mutta eihän kyllä meidän ole ;)

syväjäädytetty

Olimme pojan futisturnauksessa. En ollut omasta mielestäni mitenkään kevyesti varautunut vaatevarustuksellani näihin karkeloihin ajatellen, että olen ollut samoilla vaatteilla marraskuun alussakin. Nyt näin toukokuun viidentenä se oli täysin alimitoitettu. Olen jo saunonut, juonut teetä ja hautonut itseäni peiton alla.

alan tuntea, että minulla on jo varpaat ja sormet mutta muun kropan osalta olen tunnoton. Nyt puhutaan aika vakavasta tilanteesta sillä muuta kroppaa pitäisi olla kuitenkin vielä verrattain paljon noiden edellämainittujen lisäksi .

Keltainen toukokuu mikset sä jo tuu?

Hassut naapurit

Meillä on viron kodissamme hauskat, piristävät naapurit. Emme tiedä heistä ihan oikeastaan mitään Ensinnäkin heidän talonsa, sopisi huomattavasti paremmin Santorin saarelle kaikessa sinisyydessän, mutta se nyt sattuu olemaan keskellä Pärnua, hohtavana ja suurena. Sitä ei tosin näe mistään muusta suunnasta kuin meidän talomme pihamaalta. Sinne kulkeva reitti on vähintäänkin erikoinen mutta ei ilmeisesti vaikea sillä siellä käy PALJON väkeä.

Meidän ajatuksissamme siellä asuu nuorten ihmisten muodostama kommuuni. En siis tunne heitä ja toisaalta näin onkin paljon mielenkiintoisempaa, kuin saada selville, että he ovat insinööriopiskelijoita ja asuvat yhdessä pakonsanelemana, jonkun äidin talossa.  En usko, että he ovat polygamisteja, he vain ovat yhteensulautunut joukko nuoria aikuisia. Heillä on kesäkaudella melkein päivittäin ulkotuli, joka loimottaa mukavasti myös parvekkeellemme. Heillä on aivan huippuihana bernhardin koira, Sebastian, joka on selkeästi koko porukan yhteinen jäsen ja ystävä.

Sebastianilla oli ennen aivan huikea "koirankoppi". Kokonainen pikku talo, jonne oli saluunan ovet ja hänellä oli siellä mm. kattokruunu ja maapallovalaisin, sekä antiikkinen kirjahylly ja ihana sivusta vedettävä sohva, joka oli täytetty oljilla. Naapurien rajankäynnin myötä "koppi" jouduttiin purkamaan ja nyt sebastian elämän mukavuustaso laski huimasti.

Talossa asuu ehkä 5 rauhaa rakastavaa nuorta aikuista, pipot päässä he uskollisesti kulkivat myös 30 asteen helteillä.  Soitto kuuluu talosta useana iltapäivänä. Yöllä he eivät ole kenellekään häiriöksi, valvovat keskenään tulta ja juttelevat hiljaisesti tulen äärellä. Soittamista sieltä kuuluu ja laulamista. Rumpusoolon harjoittelu sai osan talomme väestä hiukan kurtistamaan otsaansa mutta meistä se oli huvittavaa.

talon parveke vaatii suurta valppautta sillä siinä ei ole oikeastaan kuin kehikko. he kyllä käyvät parvekkeella mutta siinä vaiheessa minun on parempi kääntää katseeni pois sillä äiti minussa meinaa huutaa pihalle "ole ettevaatlik!" (ole varovainen)
Pidän ikkunan kuitenkinn auki, jos heidän otteensa herpaantuisi ja kopsahdus pihamaahan kävisi olen valmiudessa soittamaan Kiirabin paikalle. Hyvä ihme minun pitää opetella heidän osoitteensa. Mikä kumma se voi olla sillä se on kolmella kadulla sijaistevien talojen keskellä. Todella keskellä, suurten aitojen takana.

Viimeksi meidän mysteerinaapurien pihalla tapahtui lauantaina. Sinne tuli järeä kuvauskalusto ja koko päivä otettiinkin kuvia milloin minkälaisissakin kokoonpanoissa. Sebastian tunki mukaan, mutta ensimmäisten sadan kerran häätöyrityksen jälkeen porukka luovutti ja vaikka kuvien kokoonpanot vaihtuivat niin yksi oli ja pysyi, sabastian.

Tiedä sitten, minkä hittibändin naapurissa asummekaan. Alan silmäillä tulevia levujen kansia ja lehtien artikkeleita todella tiiviisti ja etsiä kuvia sinisen talon asukkaista.

Vaikka heitä en kenties kadulla tunnistaisikaan niin kuvista tunnistaisin, tuon ihanan karvakorvan Sebastianin ansiosta.

Tämä ei ole sebastian, vaikka kovin samankaltaiselta näyttääkin

                                         (Kuva: Mauri Saari, Bernhardinkoirayhdistys)

Perjantai

Perjantai on mielestäni viikon paras päivä. Jos sattuu olemaan vieläpä kokonaan vapaa viikonloppu niin tunne on vielä kaksinkertainen. Tolun tuoksu vastaanottaa eteisessä töistä saapuessa (jos se siivous on tehty torstaina), kauppakasseissa on herkkuja ja kaikki mukava on vielä edessä. Perjantaissa on jotain kepeyttä, mitä ei muissa päivissä ole. Viikonloppu meillä menee jalkapallon parissa, pojan turnauksessa. Hauska nähdä miten uusi joukkue kokoonpano toimii. Tiedossa on kihelmöivää jännitystä ja mukavaa ajankulua.

Tänään alkaa myös jääkiekon MM-kisat. Rakas ystäväni Selena kysyi minulta aivan tosissaan muutama päivä sitten, että missä maassa ne pidetään? Hmm. Miten on onnistunutkin kulkemaan kaiken sen informaation ohi ilman, että tieto on päässyt tarttumaan matkaan. Ihana Selena, minun oma hassu ystäväni. Häntä en kuitenkaan kutsu kisakatsomoon, sillä uskon, että pääsisin heti kiinni siihen miltä sisarestani Nannasta  ja miehestäni tuntui kun he katselivat yhdessä "pako"-sarjaa ja minä tulin paikalle viimeiseen kymmeneen minuuttiin. Kyselin kuka mahtoi olla pahis ja kuka hyvis, mitä tässä nyt siis on tapahtunut jne. He kerran pari jaksoivat selittää mutta, kun kiekko ei osunut maaliin niin he katsoivat asiakseen kommentoida minulle vain "HILJAA". Asia tuli selväksi. Mutta Selenan jääkiekon perehdyttämiseen en nyt lähde. Hän tosin lupasi iloita jos Suomi saa maalin. "SAA MAALIN", ei, ei, ei. Maalit tehdään niitä ei saada. Kisakatsomon ovi aukeaa niille, ketkä tämän eron oivaltavat :) Rehellisyyden nimissä tiedän, että Selena ei moiseen edes hingu, ei ehkä tulisi edes maanittelullakaan.

Tänään kuitenkin 20.15 Studio aukeaa.

Töistä tullessa valmistelen vihannesdipit iltaan, käytän koiran pitkällä lenkillä, otan uuden kodin kuvalehden ja nostan jalat ylös. Saatan ottaa myös lasin viiniä, kuivaa, kylmää valkoviiniä. Iloa viikonloppuunne ystävät!

Kolme viimeistä vaan ei vähäisintä ilonaihetta

8) "Pelikentät". Pelikentillä olen viettänyt elämästä suurimman osan vapaa-ajastani. Olin nuorena 7 vuotta cheerleaderina ja sen jälkeen poikaystävä kandidaattien pelien tuoksinnassa ja nyt pelikentät ovat palanneet elämääni lasten harrastusten myötä. Meillä on periaatteena se, että koskaan emme tuputa ja ole ohjanneet lastamme harrastuksiin vaan he ovat tehneet valintansa itse. Meillä on lautailtu, surffattu, uitu, pelattu tennistä, korista, jalkapalloa, jääkiekkoa, ratsastettu, tanssittu, voimisteltu, ....

Tällä hetkellä heidän lajivalintansa ovat kiinnittyneet tyttärellä aika vahvasti tanssin ja ratsastuksen ympärille ja pojalla jalkapallon ja jääkiekon ympärille.
Monet vanhemmat kokevat lastensa harrastamisen taakkana.Mietin, että näin varmasti onkin jos harrastamiseen ei itse tunne kipinää ja toimii vain kuljetuskaluston päällikkönä. Minulla on ihan itselläni palo myös kentillä olemiseen. Toki minä olen siinä mielessä myös helpommassa asemassa, kun minulta puuttuu pienet viihdytettävät matkastani. On uskomattoman hieno seurata kuinka alun murkkufutiksesta on ajan myötä kehittynyt taitavaa joukkuepelaamista. Pojat ovat hitsautuneet yhteen todelliseksi joukkueeksi, jossa jokaisella joukkueen jäsenellä on tärkeä paikkansa. Sitä on hieno seurata ja ne pelit....vau, niissä sytyn aina!

Ratsastuskentän laidassa olen kokenut samoja tunnelmia, on hieno ollut seurata lapsen ja eläimen yhteispeliä ja sen kehittymistä. Kuinka tärkeitä hellimiskohteita nuo hevoset tytöille tarjoavatkaan. tallin porukkaan kuuluminen on joukkue omalla tavalla. Jokaisella on omat tehtävänsä ja kaikkien panosta tarvitaan. Mikään ei varmasti ole ihanampi, kun hevonen hörähtää talliin saapuessa, kuin tunnistamisen merkiksi.

9) Tarinat. Rakastan ihmisten tarinoita kaikenlaisia. Tarinat luovat yhteisöllisyyttä, siirtävät perimää ja luovat tunnelmaa.  Mikään ei minusta ole parempaa kuin arjen tilannekomiikka. Nokkela sanakäyttö yhdistettynä oikea-aikaiseen reagointiin. Hyvät ja huonot uutiset ovat tästä loistava esimerkki. nauraa hekotan ääneen illan päätteksi. Ei huono lopetus päivälle.

10) Tälle paikalle laitan ne kaikki kymmenet ilahduttavat asiat, jotak eivät tähän listaan mahtuneet kuten työ, työkaverit, siisti koti, tolun tuoksu, tekstiviestit, päämäärän saavuttaminen, .....