Eräs miespuolinen ystäväni on vallan osuvasti muunnellut vanhaa sanontaa "sitä saa mitä tilaa" -> "sitä tilaa mitä haluaa". Onko sitten niin, että joskus emme vain tiedä mitä haluamme ja siksi tilauksemme on niin ikään pettymys. Minun "N, Y, T" -projektini (lue aiempi postaukseni)tiimoilla olen pysähtynyt oikeasti kuuntelemaan itseäni. Mitä haluan ja tahdon.
Ymmärsin sisäisen vuoropuhelun seurauksena, että haluan hoitavaa, voimauttavaa ja lempeää kuntoilua. Nyt joku kyynikko toteaisi, että se ei ole enää kuntoilua. Vanhana urheilijana ymmärrän mitä on treenaaminen, treenaminen silloin kuin ei edes huvita, silloin, kun kroppa huutaa lepoa mutta treeniohjelma vaatii toistoa. Olen ohittanut sen vaiheen ja haluan elämän hektisyyden vastapainoksi, jotain joka on toisenlaista.
En halua yhtään olla hikisellä jumppasalilla, jossa musiikki pauhaa ja ohjaaja huutaa "madonna"-mikrofooninsa. En halua suoritusta, en halua vaateita. Sille oli aika ja paikka. Nyt se ei tunnu minulta.
Ilmoittauduin keväällä alkukesän kehonhuollon intensiivikurssille. Olen nyt ollut siellä ja olen hurmaantunut. Olen tunnilla ketterä kuin norsu ja jaksava kuin laiskiainen, mutta silti se oli minulle oikea paikka. Se perustuu joogaan ja rentoutukseen. Tunti meni suhteellisen nopeasti ja pääsin lopussa jo lähelle rentoutunutta olotilaa. Pitkästä aikaa tunsin, että kehossani virtaa veri. Mitä se onkaan silloin, kun ajatukset eivät enää harhaile ja kroppa jaksaa. Huikea jo ajatuksena.
Mietin, että tämä on se tie, jota minun tulee kulkea. Oma kroppa on viisas, jos sen kuuntelemiseen on herkkyyttä. Herkkyys vaatii aikaa ja oman minän tuntemista. Tämä on totaalisesti toisenlaista kuin mihin olisin elämässäni koskaan uskonut treenamisen saralla päätyväni mutta tässä hetkessä se on juuri sitä mitä tilaan.
Mukailisisinko vielä sanontaa ja sanoisin, "sitä tilaa mitä tarvitsee"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun ilahdutit minua kommentoimalla :)