(Reggio Emilian kasvatusfilosofiasta, Tiitola-Meskanen 1993)
Tämä tekstin pätkä Liivian blogista sai minut ilahtumaan. Olen itsekin ajatellut asian olevan juuri näin. Ajattelen veljeni perheeen lapsia kuinka he ovat kasvaneet turkoosinsinisen meren rannalla valkoisen hiekan syleilyssä. Se kauneus, joka heidän kotipaikassaan on, on todella merkittävää. Kadut ja kujat, talot ja pihat ja se meri. Kaikki tyyni kaunista. Kyllä minusta myös Suomi on kaunis maa kaikkineen, upeat pakkaspäivän talvimaisemat, kesäiset koivikot, karu rannikko, upea lapin ruska jne. Silti minun silmäni vain itselläni lepää niin valtavasti sen turkoosinsinisen äärellä.
Miten erilaisen päivittäisen kauneuden äärellä on etuoikeus elää ja miten se vaikuttaa mieleen ja sen maisemiin. Miten ne ihmiset, jotka päivästä toiseen elävät keskellä slummien kurjuutta? mistä he ammentavat kauneuden tarpeelleen vastinetta? Kauneuden määritelmä on laaja ja sen on perustuttava ihmisen luontaiseen kykyyn nähdä kauneutta. Kauneutta jopa siellä missä sitä ei oikeastaan edes olisi.
Tästä alla olevan kuvan portista sisään kulkee lapsieni lapsuuden maisema, täällä pärnunlahden rannalla he varttuvat kohti nuoruuttaan. Meren hellässä hoidossa. Kauneuden, luonnon kauneuden ja karuuden vuoropuhelussa. Se ei ole minun tai mieheni lapsuuden maisema, mutta se on kasvanut osakis lapsiemme lapsuutta, heidän ja meidän yhteiseksi maisemaksi.
Pieni, rakas tyttäreni viimeisenä kesän hetkenä katsoen meren äärettömyyttä, taivaan ja meren yhdistymistä, taivasta joka alkoi värjäytyä iltaauringon hehkusta sanoi:
"äiti mä rakastan tätä näkyä, ihan kaikkea siinä". Niin tyttäreni, niin minäkin. Tuo maisema piirtyy hänen muistojen kasvukentäksi, se on kenties maisema johon hän mielessään elämän merillä palaa.
Nousuvesi haihduttaa jalanjälkeni ja tuulen mukana katoaa meren vaahto.
Mutta meri ja ranta eivät koskaan katoa.
Kahlil Gibran
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun ilahdutit minua kommentoimalla :)