39 vuotta

Olen aina pitänyt vanhenemisesta. Minusta iän myötä minun elämäntaitoni on jos ei nyt jalostunut niin ainakin syventynyt. Jokaisessa ikävaiheessa on ollut aina mukavia asioita elettävänä. En ole varsinaisesti odottanut tulevia vuosia mutta, kun ne ovat käsillä olen aina nauttinut niistä. Minulla ei oikeasti ole ollut kolmenkympin kriisiä. ja nyt orastava neljäkymppinenkään ei saa minulle ylimääräisiä värähtelyjä aikaan.

Ystäväni ovat olleet vakuuttuneita, että minulta a) jotenkin puuttuu aivojärjestelmästäni tai geeneistäni asia nimeltä ikäkriisi b) se iskee minuun kaikkien menetettyjen vuosien voimalla jossakin kohtaa niin, että maa vavahtelee jalkojeni alla tai c) en ole uskaltanut vain kohdata ikäkriisiä.

Itse lisään vaihtoehdon d) olen vain tyytyväinen tähän ikään. Ajatellessani itseäni, kun täytin 38 vuotta en ollut edes varma säilyisinkö hengissä sairaudesta saati sitten, että pysysisin toimintakykyisenä. Olen nyt kahdella jalalla, urheileva, terve, elinvoimainen nainen. Kiitollisuus elämänlahjasta, siitä että olen, on niin syvässä, että käsillä olevat vuodet ovat minulle vain lahjaa.

Vanhenen, kroppani ei ole sama kuin nuorena, iho on erilainen ja silmäkulmiin on ilmestynyt juonteita.
Kuinka kohtaan asioita, prosessoin niitä ja elän puolisona, äitinä, ystävänä on kuitenkin toista kuin se oli nuorena. Kirkasotsaisuus on vaihtunut syvempään ymmärrykseen, mutta ripaus sinisilmäisyyttäkin on vielä tallella.

Mietin, että nyt elän elämäni ihania hetkiä. Lapset eivät ole enää pikkulapsivaiheessa (jota joskun ikävöin, niin että sattuu). Minulle jää nyt ehjät yöunet ja voin lähteä lenkille ilman, että siihen tulee lastenvahteja avuksi. Lapset ovat kuitenkin kasvamisestaan huolimatta iässä, että haluavat tehdä asioita kanssamme. Minä olen lapsilleni yhä edelleen se, jolle lähtee ensimmäinen puhelu, kun jotain todella ilahduttavaa tai surullista on sattunut. Minä saan olla lähellä, pitää sylissä ja paijata. Silti he toimivat, valmistavat ja tekevät asioita jo itsenäisesti, omalla tavallaan ja saan ylpeästi katsoa sivusta ja nähdä levollisesti kuinka he pärjäävät.

Miehen kanssa on löydetty hyvä tapa elää yhdessä, toinen toisiinsa sitoutuen, toinen toisensa tuntien. Se, että me olemme tiimi, pari, joka elää elämää, kaikkia sen hetkiä yhdessä on meille täydellisen selvää.

Vanhemmat ovat hyväkuntoisia ja heitä ei tarvitse vielä hoitaa.

Ammatillisesti tiedän omia kehityshaasteita mutta tiedän myös vahvuuteni. Pidän työstäni ja tunnen myös osaavani sen. Välillä olen ja rohkenen olla, vain kysyjän, yhdessä ihmettelijän paikalla.

Fyysisesti olen vahva ja elinvoimainen.

En ole kriisissä, olen vain tyytyväinen 39-vuotias.

Tänään aamulla uutisotsikoita selatessani sain selkeää faktaa sanojeni tueksi. Tutkimus, joka paljastaa, että joku muukin kuin minä tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa 39-vuotiaana.

Tämän biisin myötä iloa viikonloppuun, juuri sen ikäisenä kuin olet!
Vielä korvissa kuuluu "rock`n roll"....

terveisin Miret